Innostus, masennus, välttely, deadline – yhden kirjoituksen anatomia

Ensin tulee idea, aivan helvetin hyvä idea. Se tulee yleensä noin kello 22.03 illalla. Yhtäkkiä niitä alkaa pulputa, kirjoitan käsin vihkoon suihkun jälkeen makuuhuoneen lattialla, yhtäkään ideaa ei auta päästää karkuun. Kuin salamaniskusta totean, että tämä oivallukseni liittyy AIVAN KAIKKEEN! Olen soittamaisillani Yleen, että

OLEN LÖYTÄNYT GRAALIN MALJAN! 

Se on PREKAARIN FREELANCE-TYÖN PAINEET!

Sitten ratkaisen muistiinpanoissa elämän tarkoituksen ja menen hyvillä mielin nukkumaan. Toimeentuloni on turvattu ainakin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.

Herään aamulla. Jemmaan muistiinpanoja vihkossa. Siellä se on, salainen timanttini. Graalin malja ei vanhene. Sen vain tietää. Jemmaan toisen ja kolmannenkin päivän ja hykertelen ainutlaatuista ajatteluani.

Tämä on ensimmäinen virhe. Ensimmäistä ideaa EI SAA JÄÄDÄ JEMMAAMAAN! Se pitää ottaa uudelleen tarkasteluun heti, kun saa seuraavana aamuna silmänsä auki! 

Mutta sitä pelkää, että idea on päivänvalossa aivan paska. 

Usein on. 

Usein on yksi oivallus, jonka on päällystänyt kaikenlaisella hörhelöllä. Editoinnin idea on siirtää hörhelöt sivuun ja kaivaa esiin se, mitä oikeasti yrittää sanoa. Kirjoittamisesta 20% on kirjoittamista, 80% editointia. 

Tätä varten kirjoittajat viljelevät toinen toistaan osuvampia metaforia. Lempparini on: “Pitää vain työntää se paska takaisin siihen hevoseen.”

Tätä kaikkea ei seuraavana aamuna ymmärrä, koska on vähän kännissä edelleen.

Kun viikon päästä avaan vihkoni kirjoittaakseeni oivallukset word-dokumenttiin, aanelosella seisovat sutut ovat karmea reality check. Olin laittanut muistiinpanojen varaan tulevan toimeentuloni, mutta vaikka suttujen alla näkyy olevan jotain hyvää, ego on tullut kaiken sen tielle sekoilemaan. Luulin olevani boheemi vauhdikkaine käsialoineni, mutta enhän minä ole boheemi alkuunkaan.

Alan karsia muistiinpanoja järkyttyneenä. Sitä paskan määrää.

Tätä seuraa tietenkin: krapula ja morkkis.

Mitä tekee Anne Teikari, kun häntä ahdistaa, masentaa tai jännittää jokin asia? Hän välttelee.

Välttelyn voi selittää itselleen siten, että tarvitsee etäisyyttä nähdäkseen tekstin kauempaa selvemmin. Se onkin paikallaan, mutta jostain pitäisi kaivaa myös armollisuus työtä jatkaakseen. 

Se justiinsa, että ”on ihan ok olla…” olematta ylivertainen ja ainutlaatuinen. 

Olen luvannut lähettää materiaalit tuottajalle viikon päästä. Tässä on vielä hyvin aikaa. Hidastun entisestään. Krapuloissani katson sitcomeja vaikken erityisemmin välitä niistä, mutta niiden katsominen tuntuu siinä hetkessä tärkeältä ammatillisen kehittymiseni takia. 

Kaksi päivää ennen deadlinea artikkeli on levällään kuin Jokisen eväät, rakastan tuota sanontaa, eikä itsevarmuuteni ole kohentunut kasatakseni tekstiä. Mutta tästä alkaa jälleenrakennusvaihe, nimittäin olen ymmärtänyt yhden asian: 

minulla ei ole varaa ajatella olevani paska.

En yksinkertaisesti ole niin rikas, että voisin ajatella olevani huono. On tehtävä töitä.

Niinpä avaan word-dokumentin. Tämä on prosessi. Jos dokumentin avaaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta, laitan minuutin ajastimeen, jonka ajan minun on katsottava dokumenttia. Katso sitä paskaa yksi minuutti, sanon itselleni. 

Alan raivata. Jos olen järkevä, laitan tuottajalle viestin, että tämä myöhästyy vähän. Luuloni ovat kuitenkin vielä sen verran korkealla, etten tee sitä. Työstän tekstiä kaoottisessa tilassa, Pomodoro-tekniikalla, 50/10-tekniikalla, välillä pitää käydä kävelyllä, tauot ovat tärkeitä, on oltava itselle armollinen: joogaa, katso sitä paskaa yksi minuutti, juo kahvia, juo teetä, syö pakastepitsa, vielä yksi Superstore-jakso.

Lähetän tekstin tuottajalle sadan anteeksipyynnön kera kolme päivää myöhässä. 

(Haluaisin lukea kirjan kustantajien ja tuottajien saamista anteeksipyytelylitanioista.)

Siitä se sitten lähtee taas. Tuottaja antaa valaistuneet kommenttinsa, olen niistä kiitollinen, työstän tekstiä vielä. Olen hieman rauhallisempi. Kirjoitan kirjoittamisen ohessa erillistä “metaword-dokumenttia” tuntemuksista, jotka tulevat kirjoittaessa eteen. 

Ne on kampitettava, jotta tulee valmista.

Rakkaudesta Floor Janseniin

Nightwish Wacken Open Air 2013.

Moi, mites teillä menee?

Täällä on asiat sillä tavalla järjestyksessä, että viihdytän itseäni heittämällä tyynyt sängyn päälle sekaisin. 

Lunta tupruttaa kuin valkoisia perhosia ja lounaskävelyillä tunnen samaan aikaan sekä iloa ja onnea kävelystä että surua lintulajien kadosta.

Ne kahdeksan kuukautta, jotka ehdin elää 1980-luvulla, ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Radio Kasarilla soivat biisit saavat Elton Johneiksi pukeutuneet suoneni vatkaamaan vimmattuina lantioitaan. Mutta sisälläni asuu arviolta 150 eri musadiggaria.

10-vuotiaana lauloin beibi tsoin mii hindee ja aloin kasvaa rockin sydänystäväksi. On lisäksi Nick Drake -tyyppi, joka ostelee älppäreitä; Ravelia itkevä nyyhkyklasariromantikko; kantrista Brandi Carlilen myötä svengin löytänyt naikkonen (hän on uusi tulokas – vielä kymmenen vuotta sitten vaahtosin kantriin perehtyneelle kummisedälleni, että kantri on paskaa (hän vastasi muistaakseni jotain tyyliin ”odota vaan”)); Frank Oceania nurmikolla selällään pajauttava lökäpöksy joka yhtäkkiä ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kysymys; on nykyklassisen musiikin kautta jännitteen löytänyt yliopisto-opiskelija ja progerokkari, jolle brittipunk ei kolahda.

On Robynia yksin kämpillä joraava leggings-housu, joka iskee aina jossain vaiheessa varpaansa sängynpäätyyn.

Nämä diggarit ovat tulosta siitä, että olen eurooppalais-pohjois-amerikkalaisen musiikkikirjaston kasvattama. Ja siihen tämän kirjoituksen kriittinen osuus sitten päättyykin.

Lukiossa olin niin Von Hertzen Brothers -päissäni ettei sinne paljoa muuta mahtunut. Kuoromatkalla Prahassa säilöin Approach-levyn hotellihuoneen tallelokeroon.

Sen tähden minulta on varmaan jäänyt huomaamatta Tuomas Holopaisen ja Nightwishin nerous. Fantasiaestetiikka ja suuret saagat eivät ole koskaan vetäneet minua puoleensa, ja kun ajattelen Tuomas Holopaista, näen yksinäisen suden sateisessa metsässä sienestämässä menninkäishuppu päässään.

Mutta Bless the Child on yksi parhaista asioista mitä voi korviinsa työntää. Sinfonisuus, lyyrisyys, hevit kitarat ja tuplabasari = nerokasta.

Kirjoittajakämppikseni Suvi Nurmi (jolta ilmestyi eilen nuortenkirjasarja Routalan ensimmäinen osa!!!) Villa Sarkiassa ylisti Nightwishin laulajana vuonna 2013 aloittanutta Floor Jansenia. Hän kuvaili, että Jansen on laulutaitonsa lisäksi mahtava persoona. Kysyin, että millä tavalla. Suvi katsoi keittiön ikkunasta kaukaisuuteen ja yritti selventää, että Jansen on vain jotenkin niin… mahtava persoona.

Avasin Youtuben ja löysin ensimmäiseksi Jansenin hollantilaisessa Vain elämää -tyyppisessä ohjelmassa esittämässä Shallow-biisiä A Star is Born -elokuvasta. Jansenin laulamisesta välittyy puhdas rakkaus musiikkiin ja tarinankerrontaan. Samalla kun tunsin pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan, alkoi naurattaa ihan hulluna se taidon ja läsnäolon määrä! Jatkoin tuijottamalla livevetoja Nightwishin keikoilta huohottaen kirosanoja kuten “voi saaa….”, “ei hele….”, “mitä vitt!!!”

Keikkojen perusteella Floor Jansen todella on mahtava persoona, ja sitä on vaikea selittää. Luonnonlapsi ja naissoturi, taiteilija isolla T:llä.

Vaikka festarilavan ympäröisivät tulvat ja metsäpalot, Floor Jansen jatkaa laulamistaan.

On kirjoja, avanto

Kamppiin saakka on hilkulla, että ehtii. Olisiko lähempänä pysäkkiä, jolta nousta bussiin?, taksikuski kysyy. Jään odottamaan Sysmän-bussia Viikkiin puoleksi tunniksi. Parempi näin päin, sanon kuskille. Parempi näin, kuin että myöhästyy.

Hänet valitsisin tiimiini Amazing Racessa.

Saan yläkerrasta päätyhuoneen, jonka ikkuna antaa länteen. Villakoirat pakenevat nurkkiin astuessani huoneenkynnyksen yli. Avainnippuun on kätketty avain avantopaikkaan. Järvessä jäätyvät varpaat ja salpautuu hengitys, mutta muutamissa sekunneissa veteen jäävät huolet.

Kirpputorilla voi maksaa ainoastaan käteisellä. On matalaa ja hiljaista. Näkymä ikkunasta: metsäinen horisontti.

Joissakuissa kuusissa on vielä jouluvalot. Vanhan kartanon piano vain vähän epävireessä.

Ylitin Sysmän rajan pakkaslumisten peltojen keskellä toissa aamuna. Kuvasta puuttui vain Vesa-Matti Loiri ajamassa kohti pohjoista.

Diagnosoin itselläni vastikään tekstiuupumuksen. Kaikesta mitä laittoi paperille tuli tunne, että en mä nyt tota tarkottanu. Täällä peltomaisemassa saattaa kadottaa kykynsä kiroilla, mutta kirjoittaa aloin heti. Jatkuvasti kehrää päässä joku runo.

Yorgos Lanthimoksen The Killing of a Sacred Deer (2017) on viimeisin lempielokuva. (Katsottavissa Yle Areenassa 6.3. asti!) Lanthimoksen ja Paolo Sorrentinon elokuvissa on samaa valuvaa, mehukasta painavuutta. Niissä ihmiset näyttävät fyysisesti hyvin raskailta, rakennuksista puhumattakaan.

Colin Farrell on Lanthimoksen elokuvissa – toinen niistä on The Lobster (2015) – erityisessä terässä. Kamera hyväilee Farrellin karismaa lähietäisyydeltä, ja haluaisin työntää naamani siihen partaan.

The Killing of a Sacred Deerissä Farrell näyttelee kirurgi Steven Murphya. Stevenin elämässä on kaikki keskiluokkaisen hyvin, mutta kuviossa epäsopiva palanen on myöhäisteini-ikäinen Martin (Barry Keoghan). Martinin ja Stevenin suhteen laatu avautuu katsojalle ja Murphyn muulle perheelle hiljakseen.

Martin on tavallaan söötti, mutta hänessä on samalla jotain hyvin luotaantyöntävää. Sillä tavoin että alkaa miettiä, mikä oikeus minulla on pitää häntä luotaantyöntävänä, kun hän on tuollainen… ihan söötti nuori mies?

Martinin kykyä tekoihinsa ei selitetä, ne vain tapahtuvat.

Elokuva palkittiin Cannesin festivaaleilla parhaasta käsikirjoituksesta, jonka takana ovat Lanthimos ja Efthymis Filippou. Sanottakoon, että en suosittele elokuvan katsomista ihmisille, joilla on pieniä lapsia.

Toinen suositus Yle Areenasta: The Fall -sarja (2013–16), myöskin karmaiseva sykolokine rilleri. Pääosissa Gillian Anderson ja Jamie Dornan. Katsoin sarjan ehkä viisi vuotta sitten, ja Stella Gibsonia (Anderson) ihaillen aloin harkita ampumaharrastusta vapauttaakseni patoutuneita aggressioita.

Päätin alkaa pasifistiksi, joka kirjoittaa aggressiivisesti.

Tällä kauhukierroksella katsoin Uhrilampaat (1991) pari kertaa. Pitäisi katsoa vielä kerran istumalla käsien päällä, jotka hapuavat aina tekemään maanisesti muistiinpanoja kesken elokuvan tai googlettamaan siinä soivia biisejä. Hannibal Lecterin (Anthony Hopkins) puhe on kyllä kuin musiikkia itsessään. 

Fly fly fly, fly fly fly…

Onko Uhrilampaissa kyse siitä, kuinka Clarice saa rohkeuden jahdata pahuutta kiinni omien painajaistensa voimalla; jotta karitsojen huuto lakkaisi? Ja siitä, että kun yksi hiljenee, seuraava karkaa aitauksesta?

Kaiken tämän lisäksi Edith Södergran on yrittänyt tulla elämääni peruskoulun päättäjäisistä alkaen. Kuvataidediplomin yhteydessä sain kuvisopettajalta Karri Kokon kirjan Kohtaamisia (2004), jossa Södergranin runoja on rinnan Helene Schjerfbeckin maalausten kanssa. Yliopiston työharjoittelun päättyessä kesällä 2015 sain harjoittelun ohjaajalta lahjaksi Agneta Rahikaisen Södergran-elämäkerran, Runoilijan elämä ja myytti (2014).

Olen kantanut kirjoja muutosta toiseen, mutten avannut kertaakaan.

Pari viikkoa sitten ystäväni antoi luettavaksi Aino Vähäpesolan Onnenkissan (2019), jonka sisäkannessa lukee: ”Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista…”

Okei Edith, mitä asiaa?

Aloitin Kohtaamisista.

Virrat joluvat siltojen alitse,

kukat loistavat teiden varrella,

metsät kumartuvat suhisten maahan.

Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,

mustaa eikä valkoista

nähtyäni valkopukuisen naisen

rakastettuni rinnalla.

Ihan kuin olisimme tunteneet aina. Ihan kuin Edith olisi vain halunnut jutella kanssani kaikki nämä vuodet.

 Kirjoitettu Villa Sarkian kirjoittajaresidenssissä.

”Huonot elintavat voivat tappaa, mutta hyvätkään eivät pelasta”

Blogi täyttää tasan vuoden! Itse asiassa täytti jo viikko sitten, menin päivissä sekaisin. Olen vuoden ajan julkaissut täällä kirjoituksen lomia lukuun ottamatta joka tiistai. Viime viikkoina kirjoittaminen on alkanut tuntua sellaiselta, että raahaan rekeä perässäni, joten on aika vaihtaa fiilispohjalle. Kirjoitan vastaisuudessa silloin, kun tuntuu siltä. Se voi olla jo heti huomenna tai sitten kuukauden päästä. Kärryille tilanteesta pääsee seuraamalla Instagram-tiliä @anneteikari tai Facebook-sivua Musiikista ja muusta. Sydämellinen kiitos, kun luette!

Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen eli otsikon lausuneeseen Fran Lebowitziin. Hänestä on Martin Scorsesen ohjaama seitsenosainen dokumenttisarja nyt Netflixissä.

Scorsese on ohjannut Lebowitzista dokumentin aikaisemminkin HBO:lle, nimeltään Public Speaking (2010). Sitä en ainakaan vielä löytänyt mistään suoratoistopalveluista. Syynä voi olla se, että HBO:n hakutoiminnon on suunnitellut joku Anne Teikarin tasoinen it-velho. On ilmeisesti tarkoitus, ettei löydy mitään?

Fran Lebowitz syntyi New Jerseyssä 27.10.1950 (skorpioni). Hän on alkuperäiseltä ammatiltaan toimittaja ja kirjailija. 1990-luvulta alkaen hän on kärsinyt tyhjän paperin kammosta, mistä hän on tehnyt osan julkista imagoaan. Hän on 1970-luvulta alkaen esiintynyt myös rutkasti televisiossa ja tekee keikkaa puhujana.

Dokumenttisarja täytyy melkeinpä katsoa itse, jotta ymmärtää, miksi sellainen on Lebowitzista tehty. Aluksi mietin, että kyllä, tyhjentäviä lauseita pudotteleva, viheliäisen sarkastinen mediahahmo. Eikö riitä, että avaa jonkun paneeliohjelman televisiosta?

Aluksi dokumenttisarja tuntui vieraannuttavalta (missä ei ole mitään vikaa), sillä se vaikutti puhuttelevan niin läheisesti nimenomaan amerikkalaista kulttuuria. Mutta Lebowitzin näkemykset eivät ole ikkuna pelkästään amerikkalaiseen kulutuskulttuuriin, vaan länsimaiseen moderniin elämäntapaan. Hän ei suoranaisesti (tai pelkästään) mollaa sitä, vaan tarjoaa näkökannan, jossa valitsemamme tie ei ole koko totuus.

Dokumentti rakentuu haastatteluista itse hekottelevan Scorsesen kanssa Players’ Clubilla, Lebowitzin kävelyistä New Yorkin kaduilla sekä erinäisistä Lebowitzin puhetilaisuuksista ja tv-haastatteluista. (Ajatelkaa muuten, että Scorsesen kaltainen Uppo-Nalle on tehnyt uran verisillä gangsterileffoilla.)

Haastattelusta Spike Leen kanssa huomaa, kuinka Lebowitzin kanssa on vaikea väitellä. Lee tinkaa ja perustelee urheilun hienoutta, mutta jää puolustuskannalle kuin räksyttävä koira, sillä Lebowitzin argumentaatiossa ei ole aukkoja. Toisaalta Lee on ainoa, joka aidosti haastaa Lebowitzia. Lebowitz kun helposti typistyy puhuvaksi pääksi: esitettäessä otsikoita eri aiheista hän tuuttaa niistä tyhjentävän sutkauksensa. Ja vaikkei se aina niin kohdalleen osuisikaan, yleisö nauraa.

Maskottimaisuutta vielä korostaa se, että Lebowitz on aina haastateltavan roolissa. Ja kysyjän vastuu on vastaajaa isompi.

Olen viime kuukausina lukenut Jyrki Lehtolan esseekokoelmaa Tesla metsässä (2019), josta tuli mieleen tämä ilveilijän tyylilaji. Arvatkaa mitä käy, kun vihaisen tai ärsyyntyneen ihmisen juttuja lukee tai katsoo tarpeeksi kauan?

Heistä tulee suloisia.

Päähän taputtelu on varmasti viimeisintä, mitä Lehtola tai Lebowitz kaipaavat tai hakevat. He etsivät totuutta ja kriittistä perspektiiviä, haluavat tulla otetuiksi vakavasti, että heidän osoittamille asioille nyökytellään ja todetaan, että enpäs ollut itse tullutkaan ajatelleeksi. Niin monessa kohtaa käykin.

Mutta samalla on kuin katsoisi jonkun erittäin verbaalisesti lahjakkaan lapsen tunteenpurkausta. Se on jotenkin niin vilpitöntä. Kun vihanpurkausta katsoo tarpeeksi pitkään, huomaa, että kuoren alla piilottelee joku siipeensä saanut.

(Ja puhun nyt siis turvallisesti vihaisista ihmisistä, jotka purkavat tunteensa kirjoituksiin, jotka eivät kiihota kansanryhmiä toisiaan vastaan tai mitään muutakaan rikollista.)

(Enkä tässä haluaisi vähätellä vihaakaan tunteena, se on erittäin hyödyllinen vaikkapa ihmisoikeuksien puolustamisessa.)

(Unohdinko nyt jotain…)

Yhtä asiaa kadehdin Lebowitzissa erityisesti. Onkohan hänellä koskaan tullut sitä voivottelun hetkeä, kun ei tullut sanoneeksi ”tiettyjä sanoja” ”sille yhdelle tyypille” ajoissa? Väitän, että JOKA IKINEN teistä lukijoista on kokenut edes kerran sen tunteen. Ne kehittyvät päässä tunteja, jopa päiviä, kohtauksen jälkeen. Liian myöhään!

Lebowitz on niin nopeaälyinen ja sanavalmis, että hän tuskin voi samaistua.

Olen pohtinut paljon samaistumista. Sitä jaksetaan hokea kuin se olisi ainoa helvetin määrittävä mittari siinä, että onko jokin taide tai viihde hyvää vai huonoa. Yritin epäonnisesti ja koukeroisesti kirjoittaakin siitä.

Lebowitz sanoo vain: ”Kirjan ei kuulu olla peili, vaan ovi.”

NIINPÄ SAATANA!

Myönnän, että samaistuin monessa kohtaa Lebowitziin ja isolta osin taisin vain imarrella itseäni. Ei sillä, että olisin yhtä nopea- saati terävä-älyinen ja häpeilemätön sanomisissani. Mutta joissain piirteissä kuten siinä, että kapinoin tekemisiäni vastaan: välttelen sitä, mikä on kivaa ja helppoa ja itselle luontaisesti kiinnostavaa.

Ja valitan siitä, kun asiat ovat vaikeita.

Projekti John Adams

Aloitin tämän projektin viime vuoden lopussa. Kuuntelen läpi kaikki John Adamsin teokset, jotka Spotifysta löytyy. We love Spotify!

Mutta en ole ehtinyt kuunnella puoliakaan. Selitykseni kuuluu, että John, olisit tehnyt vähemmän biisejä. Laskettuna yhteen kaikki muut teokset paitsi elokuvascoret ja sovitustyöt, olen kohdassa 25/61.

John Adams on Philip Glassin ja Steve Reichin ohella tunnetuimpia minimalismin nimiä. Näistä Glass on minulle jo entuudestaan tuttu. Minimalismin perusmääritelmä voisi kuulua vaikkapa niin, että musiikissa muutoksia on vähän, mutta toistoja paljon.

Tällaiset määritelmät ovat kuitenkin huteria: muutokset voivat olla minimalismissa pienen pieniä, jotka muotoutuvat esiin pikkuhiljaa, mutta muutoksia kuitenkin tapahtuu koko ajan. (Olenkohan muuten vaahdonnut tästä joskus ennenkin täällä?) Minimalismi ei myöskään tarkoita hitautta tai pehmeyttä, vaikka se populaariudessaan onkin nykytaidemusiikin helpoimmasta päästä. Se voi toisteisuudessaan olla aggressiivisinta musiikkia mitä tulet koskaan kuulemaan. Minusta yksi painostavimmista teoksista koskaan on Glassin ooppera Einstein on the Beach (1976).

On tärkeää katsoa myös kaanonin ulkopuolelle, mutta päätin aloittaa järjestelmällisen syventymiseni minimalismiin nyt tästä.

Joten takaisin Johniin.

Jos haluaa vertailla, minusta Adams on Glassia hienostuneempaa ja lyyrisempää. Kauniimpaa. Pohjalla kulkee usein populaari pulssi, mutta siinä missä Glass menee terssisointuineen suoraan asiaan (ja rakastamme sitä), Adams odottaa vähän taaempana, katselee ja tarkkailee ennen kuin sutaisee maalauspohjalle hivenen pöyhkeän kaaren sivalluksen, pensseli hallitusti viuhahtaen. Adams on pidättyväisempi, missä voi kuulla kaikuja tämän innostuksesta eurooppalaiseen modernismiin.

Adamsin tunnetuimpia teoksia on pianokappale Hallelujah Junction (1996), jonka voi kuulla esimerkiksi elokuvan Call Me By Your Name (2017) alkukohtauksessa. Jos olet nähnyt kyseisen kuvan, olet kuullut Adamsia.

Ihailen teosten tarinallisia nimiä mekaanisten ”konsertto huilulle ja pianolle” sijaan:

Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018), pianokonsertto

I Was Looking at the Ceiling and Then I Saw the Sky (1995), laulunäytelmä

Common Tones in Simple Time (1987), orkesterille

Runoutta!

Lollapalooza (1995) myös kuulostaa ihan lollapaloosalta. Värikkäiltä ilmapalloilta nousemassa ja poksahtelemassa ilmaan hidastetulla vappumarssilla.

Lukiessani Adamsin lyhyttä biografiaa mietin, että jälleen kerran: teos siellä, tunnustus täällä, palkinto tuolla. En missään nimessä vähättele säveltäjän saavutuksia, päinvastoin. Mutta mitä ne merkitsevät hänen työskentelynsä ja taiteen kannalta? Juoko hän kahvia nyt eri tavalla kuin ennen palkintoja? (Juoko hän kahvia?) Kenelle hän juttelee paineista, joita urallaan kohtaa?

Wikipediassa kerrotaan: After an eighteen-month period of writer's block, Adams wrote his three-movement, orchestral piece Harmonielehre (1984–85)…

…siis puolentoista vuoden ajan kestänyt tyhjän paperin kammo, josta ei kerrota tuota mainintaa enempää?! MITÄ HELVETTIÄ, John! (ja Wikipedia) – mitä sinulle silloin tapahtui? Olitko aivan dead?

Taannoin eli viime joulukuussa kirjoitin Taideyliopiston Issue X -lehteen jutun klassisen musiikin tulevaisuudesta, jossa säveltäjä Leevi Räsänen osuvasti ehdotti, että konserttien käsiohjelmien pitäisi olla kuin Seiska-lehden palstat. Riepoteltaisiin säveltäjien, muusikoiden ja intendenttien yksityiselämillä olettaen, että niillä TODELLAKIN on vaikutusta heidän tekemäänsä taiteeseen.

Mitä jos kerrottaisiin, että ”John Adams, pohjoisamerikkalainen säveltäjä, syntynyt vuonna 1947, pitää kaurapuurosta ja kahvista. Sävellystyönsä inspiraationa hän ei missään nimessä käytä luontoa, saati kaupungin ääniä, vaan 8 tunnin yöunia”.

Ihminen!

Todettakoon, että kotisivuillaan Adams avaa teostensa taustoja mukavasti. Tilasin juuri hänen elämäkertansa. Ehkä siellä kerrotaan jotain hänen avioliitostaan…

(Aaaahh, sellaisen juoruntyngän sain googlettamalla selville, että ennen avioitumistaan valokuvataiteilija Deborah O’Gradyn kanssa, jonka kanssa styylaa edelleen, hänellä oli avioliitto Hawley Currens -nimisen musiikinopettajan, ilmeisesti viulistin, kanssa vuosina 1970–1974. Löysin jopa kuvan kihlajaisilmoituksesta sanomalehdessä! Mitä tapahtui, John; nuoruuden rakkaushuuma, joka päättyi?)

Surullista mutta totta, lempikappaleeni tähänastisessa Projekti John Adamsissa on ollut Steve Reichin biisi, joka sattui olemaan samalla levyllä Adamsin teosten kanssa. Tuo teos on nimeltään Variations for winds, strings and keyboards (1979). Se on sellainen karamelli, joka pysäytti tuijottamaan ohi välkkyviä katuvaloja bussimatkalla Helsingistä Jyväskylään marraskuussa. Laiva valtamerellä, juna suihahtaa tunneliin… miten jokin voi mennä koko ajan eteenpäin ja olla paikallaan samaan aikaan?

Kuunnelkaa se, ja siirtykää sitten Adamsiin: Musiikista ja muusta -soittolistaan Spotifyssa on nyt lisätty lempikappaleeni molemmilta.

PS. Blogin kommenttiboksin epäkäytännölliseksi viestintäjärjestelmäksi todettuani minuun saa yhteyden instagranssissa @anneteikari tai Facebookissa Musiikista ja muusta -sivun kautta. Sekä sähköpostia rakastan!

Tajunnanvirtalähetys

Työhuoneella siirryn ehkä tästä seisomapöydältä takaisin istumaan vaikka se alkaakin käydä pakaroihin, ei puuduta vielä, mutta tuntee, että on istunut. Seisomapöytä on liian korkealla, mutten kehtaa kokeilla saisiko sitä liikutettua alas päin, oliko tämä sähköpöytä, jotkut rikkinäisen näköiset namiskat pöydänreunassa on, mutta kun täällä on niin hauras tunnelma, että kun joku töittensä lomasta huokaa ”voi perkele”, niin se kuuluu keittiöön asti. Että jos nyt painan tuota rikkinäisen näköistä namiskaa ja siitä pääseekin sellainen teollisuushallin koneen peruutusääni… en voi tehdä sitä.

Tiesittekö, että pelkkä puhelimen läsnäolo pöydällä näkyvillä, vaikka suljettuna, herpaannuttaa keskittymistä? Ilmeisesti jotenkin niin, että kun ihminen sivusilmällä tiedostaa puhelimen läsnäolon pöydällä, se saattaa aivoihin signaalin, että olet saavutettavissa, ja tiedät, että joku voi käyttää saavutettavuuttasi hyväksi hetkenä minä hyvänsä.

Puhelimen ollessa pöydällä tiedostan myös jatkuvasti internetin rajattomat mahdollisuudet.

Googletin olisiko Sally Rooneylta tullut uutta luettavaa, on kuulemma tulossa! Beautiful Feelings, eiku, Beauti – tämän sanan kirjoittaa aina ensin jotenkin beuaot… – Beautiful World, Where are You? Olisiko se ollut se? Tarkistan Wikipediasta. Oli oikein! Mutta ei mitään kysymysmerkkiä, sehän olisi aivan latteaa. Beautiful World, Where are You. Sally Rooney, odotamme.

Olen nimittäin erittäin ylpeä työmuististani nykyään. Kirjauduin juuri Helmetiin ja muistin kirjastokortin numeron ulkoa. Numeroita on vaikka kuinka monta.

Sitten toisaalta, liikahdin juuri tästä työpisteeltä noin viisi metriä oikealle suuntaan, missä on reppuni, enkä enää repun paikkeilla muistanut, mitä olin sinne mennyt tekemään. Join pöydällä olleen vesilasin tyhjäksi. Olinko menossa tarkistamaan sitä kirjastokortin numeroa, vaikka juuri…

Paljonkohan olen nyt kirjoittanut? 547 sanaa näyttää laskuri, mutta kellosta katsottuna? Pitäisikö vain kirjoittaa kolme sivua tätä paasausta, sitten lopettaa?

Oli tarkoitus pohtia blogin tulevaisuutta. Mikähän se olisi. Suoraan sanoen ilmassa heiluvat nyrkit miettiessäni blogin tulevaisuutta.

Kuulemma Helsingin kaupunki ja poliisi ovat varoittaneet, ettei huomenna kannata liikkua autolla. Tulee lumimyrsky. Minä en usko. Se viimesyksyinenkin kammottava myrsky, jonka takia suositeltiin laittamaan terassikalusteet piiloon, oli tuulenvire merenrannassa täälläpäin.

Niin, blogin tulevaisuus. Ehkä tätä reseptiä ei väen vängällä kannata muuttaa. Kuten Table Manners tai Tuplakääk tai Uusi muusa – en halua niissä kauheasti muutoksia. Haluan sitä samaa joka viikko, että ne ihmiset puhuvat asioista. En muuta tarvitse.

Mutta kirjoitusinto menee helposti töihin, joista maksetaan. On työhuoneet ja tilitoimistot ja toiminimet ja työnkuvani on pohtia asioita maksua vastaan. Aijai.

Ehkä pitäisi mennä jollekin luovuuskurssille?

Ja miten blogi on vastannut täydellisesti tarpeeseeni jakaa ajatuksia. Nyt tuntuu, että kaikki on nähty. Kaikki – koko Suomen kansa! – ovat nähneet sisäisen maailmani, tässä kaikki mitä mulla oli heippa. Eikä tämä vieläkään ole jäähyväispostaus! Juuri maksoin verkkosivuoikeuden vuodeksi. Vänkääjät vänkää.

Tulee monesti mieleen, että mitä helvettiä ketään kiinnostaa minun aamupuuro tai ajatukset. Vaikka itseäni kyllä kiinnostaa muiden aamupuurot ja ajatukset. Minulle ei voi kertoa käyneensä kahvilla tai lounaalla ilman, että kertoo mitä söi ja joi ja oliko minkälaista.

Vesi alkaa kiehua ja lisään vähän suolaa, kaurahiutaleet, puolikkaan banaanin ja kookosöljyä. Ja voita ja kanelia. Tämä on äitin vinge. Ennen en laittanut veteen tehtyyn puuroon muuta kuin suolaa. Olen essentialisti, mutta olihan se vähän ankeaa. Lisäksi olen tekstuuriherkkä: en voi syödä kuumaa ja kylmää (jäiset marjat puurossa) tai kovaa ja pehmeää (pähkinät puurossa) sekaisin. Vihloo ikeniä pelkkä ajatuskin! Kuin hankaisi kuivia hampaita froteepyyhkeeseen; tietäjät tietää.

Kyllähän tätä tekstiä tulee taas niin maan perkeleesti. Olin ajatellut, että pitää olla jokin OIVALLUS, TADAA, jonka voin ESITELLÄ, jotta kirjoitus on lukijoille KIINNOSTAVA, ja jos ei minulla ennen kirjoittamisen aloittamista ole sitä OIVALLUSTA TARJOLLA, niin voi helvetti että ahdistaa! Sitten alan miettiä, että millä tavalla konseptia voisi muuttaa.

No, Julia Cameron on muistuttanut jo maailman sivun: aloita siitä, missä olet.

Uudet tuulet II

Ehtiköhän täällä joku aiemmin tänään käydä siinä 6 minuutin slotissa, jona julkaisin postauksen? Tulin nimittäin pian vuoden mittaisen blogihistoriani aikana ensimmäistä kertaa toisiin ajatuksiin: poistin kirjoituksen.

Se oli ihan kelpo kirjoitus, mutta kun olin tekemässä siitä mainosta facebookiin, ajattelin, että tämä tyyppi tässä kirjoituksessa on kyllä nyt turhan ilkikurisella tuulella. Teksti oli täynnä sellaista piikittelyä, jolla oikeastaan vain peittelee tunnetta omasta kelpaamattomuudesta. Siinä, päivän terapiaistunto kuitattu.

Yksi syy postauksen poistamiseen oli se, että julistin siinä vähentäväni bloggaamista joka toiseen viikkoon. Kyllä, haen keväällä opiskelemaan elokuvasäveltämistä Amsterdamiin, minkä myötä hollannin opiskelu sekä sävellystunnit vievät arjessa aikaa, ja pitää jotain leipätöitäkin yrittää tehdä, mutta sitten ajatus vähemmästä bloggaamisesta tuntui siltä, kuin olisin köyttänyt itseni oranssilla muovinarulla kiinni kovaan kuutioon. Smaragdinvihreään, kiiltävään kuutioon.

Olisipa opetuksia viime vuodelta, joita voisin pukea eteerisiksi sanoiksi sivun kääntymisestä… No, sellainen kevennys on, että kun on kolme viikkoa ollut vatsa vetelänä, niin ekasta kiinteästä pökäleestä tekee mieli postata kuva instagramiin.

Minulla ei liiku tällä hetkellä päässä oikein mitään.

Sen verran, että uuden kielen opiskelu aikuisena on jännittävää. Oletteko kokeilleet? Ihan kuin saisi uuden identiteetin! Olen nimittäin hollanniksi ja suomeksi aivan eri ihminen: Ik eet boterham. Minä syön voileipää.

Vuosi korkattu. 1.1.2021 heräsin aamulla ja tuntui ihan oikeasti, että jokin pimeä ja tahmea, joka oli ollut vuonna 2020, ei enää ennättäisi vuoteen 2021.

Ehkä riisuin repullisen kiviä nukahdettuani rakettien paukkeeseen.

Uudet tuulet

Tällä otsikolla on moni bloggaaja aloittanut jäähyväispostauksensa, mutta ehei, siitä ei ole tämän blogin kohdalla kysymys vielä pitkään aikaan.

Tämä blogi on ollut hyvä sijoitus henkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti, mentaalisesti, spirituaalisesti, elämänkokemuksellisesti, iän kannalta, terveyden kannalta, kaukaiselta rannalta, ruokailun kannalta, somaattisesti, kromaattisesti, psykokromaattisesti, kaukaisesti, lähietäisyydeltä – kaikin mahdollisin tavoin.

Kerran syksyllä pohdin, jos kirjoittaisin blogia vain joka toinen tiistai, mutta tulin tulokseen, että pitää tinkiä jostain muusta. Kiitos teille.  

Kuitenkaan enää tälle vuodelle en jaksaisi kirjoittaa yhtään mitään. Olisin mielelläni ulkoistanut tämänkin postauksen kirjoittamisen ja päiväkirjan kirjoittamisen, mutta se on myöhäistä nyt.

Ei perkele, pitää joku kuvakin vielä pieraista.

Huomaan, että yksin huutelu eetteriin alkaa piisata. Haluaisin tietää teistä lukijoista enemmän! Mitä syötte aamiaiseksi? Onko teillä lemmikkieläimiä? Minkä nimisiä? Kuunteletteko musiikkia julkisissa kulkuvälineissä? Minkä sarjan katsoitte viimeksi, minkä kirjan luitte? Mitä tykkäsitte niistä?

Oisko pöliä tämmönen – kuten bändikaveri aina lausui ennen ehdottamaansa asiaa – jonkinlainen virtuaalinen taidekerho? Ei helvetti, taidekerho kuulostaa kyllä niiiiiin nuorisotalon kalseasti valaistulta olohuoneelta. Mutta olisi joku juttu, teos, joka katsotaan tai kuunnellaan tai luetaan X kuukausien aikana. Se voisi olla vaikka Beverly Hillsin täydelliset naiset! Sitten voitaisiin keskustella jutusta vaikka kommenttikentässä. Tai instagranssissa tai jossain.

Oisko pöliä?

Ja koska ”osallistavat taidehankkeet” ovat suurin piirtein ensimmäisenä painajaislistallani, pakko ei ole osallistua yhtään mihinkään taidekerhoon ikinä koskaan!!! Saa ehdottomasti jäädä kalseasti valaistun olohuoneen nurkkaan köllöttämään eikä kukaan kiinnitä siihen huomiota. Nämä itsekseen huutelut jatkuvat myös ja jos ei taidekerhoidea ota tuulta alleen, yritän vain kirjoittaa paremmin. (Yritys on kyllä kova koko ajan.)

Olen pohtinut myös kaupallisten yhteistöiden mahdollisuutta. Voi olla, että Black and White Record Store on liian uskottava lähteäkseen tähän mukaan, kysyminenhän ei maksa mitään.

Noh, enivei

(Kuuntelen juuri John Adamsin viulukonserttoa, ja tässä toisessa osassa on vähän kauhunomainen ja inha tunnelma, ja koska taide on kärsimystä en tietenkään voi vaihtaa biisiä, ja mietin sitten, että välittyyköhän se inha tunnelma tähän tekstiin? Miten sitä sitten levollista joulua toivottaa? Kysymyksiä aina enemmän kuin vastauksia…),

oikein lämminhenkistä, rauhoittavaa ja leppoista joulua toivotan,

– vaikka juuri yksi ystäväni tiuski, että häntä vituttaa kaikki turhanpäiväiset toivotukset. Ihmiset ovat aina toivottamassa jotain, se on teennäistä. Hyvää joulua saa kuulemma toivottaa, mutta ei esimerkiksi jokaisen tekstarin perässä tarvitse toivottaa ”hyvää elokuvankatselua” tai ”lounaan syömistä” tai ”kävelyä” tai ”vessakäyntiä”.

Hyvää tyhjennystä!

Täällä Itä-Helsingin bloggaajissa on lakisääteinen joululoma kaksi viikkoa. Se alkaa tänään, joten bloggaaja palaa langoille 5. tammikuuta 2021. Toivottavasti nähdään!

Hyvää joulua ja ollaan reippaina – mutta ei liian – ensi vuonnakin!

Brandi Carlile, Approach ja oodi Oodille

Ah, taas seuraa musiikkisuosituksia! Niitä on maailmassa niin paljon.

Olen kuullut, että joskus ihmiset voivat kokea stressiä lukiessaan sarja-, luku- ja musiikkisuosituksia. Koen joskus itsekin, mutta laitan sitten listaan niitä ylös, koska tiedämme myös stressin siitä, että ei keksi mitään hyvää luettavaa, kuunneltavaa tai katsottavaa.

Mutta mikä musiikkisuosituksissa on kirjoja ja sarjoja helpompaa niin se, että se on usein ilmaiseksi saatavilla ja sitä voi kuunnella missä vain. Lisäksi levyn tai biisin kuunteleminen vie kirjoja ja sarjoja vähemmän aikaa. Muutaman minuutin vain.

Hei muuten, yksi kollega kerran sanoi, että puhumalla voi minuutissa ilmaista aika vähän, mutta musiikissa minuutti on vaikka kuinka paljon! Varmaan yleinen säveltäjäläppä.

Kuulin Brandi Carlilea ensimmäisen kerran tämän vuoden tammikuussa Oodin kolmannessa kerroksessa. Rakentelin siellä blogialustaa päivisin. Kuuntelin Lasse Kurjen Rakkaudesta-ohjelman Spotify-listaa, kun kävelin yläkerran Musiikkitalon puoleista päätyä, ja alkoi soida The Joke. Sitten se tapahtui: ihan kuin kappale olisi alkanut soida jostain minun sisältä, minun pääni sisältä, ei ulkoisista kuulokkeista.

Talven tunnisti sumeasta ja matalasta auringonpaisteesta, mutta lunta ei ollut satanut kertaakaan.

Joskus niin käy. Toukokuisena auringonpaisteisena aamuna vuonna 2006 pyöräilin ostamaan Von Hertzen Brothersin Approach-levyn Kemin Prismasta ennen kouluunmenoa – se tuli Kemin Prismaan päivän varsinaista julkaisupäivää myöhemmin, mikä oli tietenkin ikuisuus –, ja kun jatkoin matkaa kouluun, ensiraita Disciple of the Sun nosti pyöräni pyörät pari senttiä maanpinnan yläpuolelle.

Korvakäytäviini tuli musiikkia Panasonicin korvalappustereoista, mutta ihan kuin olisin itse luonut sen kaiken, ihan kuin olisin ollut siellä musiikissa. (Suhteeni Von Hertzen Brothersin musiikkiin ansaitsee vielä joskus oman postauksensa, tosin siitä tulisi niin helvetin pitkä, että ehkä jätän sen odottamaan muistelmia.)

Mutta vielä Brandi Carlilesta muutama juttu: hänen äänensä kuulostaa jotenkin hyvin terveeltä. Kuin laulu tulisi juuri sieltä, mistä sen hänellä kuuluu tulla. Niin kaunis ääni, jossa on vähän rujo kajo. Tosin joskus helpoimmilta ja luonnollisimmilta kuulostavat asiat ovat voineet käydä kovimman koulun.

Ehdottomasti suositus Carlilen viimeisimmälle soololevylle, By the Way, I Forgive You. Katsokaa myös Youtubesta duettoja, joita Carlile on tehnyt Sam Smithin ja Alicia Keysin kanssa.

The Story -levystä on tehty versio, jossa muut muusikot kuten Adele ja Dolly Parton esittävät Carlilen kappaleita, The Story & Cover Stories. Laiskuuttani en ollut ottanut levyn ideasta selvää ja luulin ensin, että Carlile versioi levyllä Adelea ja Dolly Partonia (nyt tämä naurattaa). Käsitys syntyi, koska Partonin versio The Storysta on niin sisäistetty, että luulin sen olevan Partonin oma biisi. Kappale todella soi Partonin sisältä.

Oodin kolmannen kerroksen avaruus on kohottavaa. Valtaviin ruukkuihin on istutettu suuret puut, joiden nimen mielelläni tietäisin. Nytkin niitä kastellaan ja ne saavat päivittäin muutaman tunnin valoa. Puut tönöttävät ylläpitämässä kohottunutta tunnelmaa kuin menneen kultakauden haarniskat. Ne odottavat.

Niiden viereisellä lainauspisteellä käydään piippaamassa varaukset, jotka pakataan reppuihin, eikä puita tervehditä. Niiden rooli on supistunut, mutta ne malttavat odottaa. Juoksevat jarrusukat tulevat vielä niiden ympärille kirmaamaan – taustalta joku komentaa hidastamaan –, ja puhelimessa puhuva tulee vielä nojaamaan niitä vasten.

Ps. Musiikista ja muusta -soittolistaa Spotifyssa on taas päivitetty tämän postauksen innoittamana! Sieltä seuraamaan ja kuuntelemaan. Löytyy, kun kirjoittaa Spotifyn hakukenttään: Musiikista ja muusta. Viimeisimpinä lisätyt kappaleet ovat listan loppupäässä.

Joulukuu 2020

Olipahan syksy. Ette usko sitä ilon määrää, kun huomaan hennon lumipeitteen laskeneen märän nurmen päälle. Ja surun määrä, kun aventuriininvihreä ruoho loistaa vihreyttään jo iltapäivästä.

Olin viikonlopun karanteenissa flunssan takia ja katsoin 150 tuntia televisiota.

Katsoin muun muassa Unelmakoti Sisiliassa -sarjan Yle Areenasta (yhdessä päivässä). Innostuin remontoimisesta sen verran, että pesin uunin. Minulla on haave kaupunkikodista Lissabonissa.

Harry Styles poseerasi mekoissa ja hameissa Voguessa, tämähän on jo vanha juttu. Näin Instagramissa jaetun sitaatin, jossa todettiin suurpiirteisen muistini mukaan näin: Kannatanko mieskuvan laajentamista? Kyllä. Haluanko, että sen tekee cis-heteromies? En.

Tämä on nyt vähän turhaa, kun en muista sitaattia tarkkaan, enkä edes lukenut Voguen juttua, mutta minulla on ajatus:

Mitä ongelmallista on siinä, että valkoinen cis-heteromies pukee hameen päälle Voguen kannessa ja häntä suitsutetaan? Varmaankaan en hahmota koko kuvaa, mutta Styles saa mahdollisuuden näyttää suuntaa muille valkoisille cis-heteromiehille käyttää hameita ja ”laajentaa kuvaa miehisyydestä” – mut siis Harryhan on vaan pöllinyt ne hameet. Mahdollisuutta eivät saa he, joille hameen käyttäminen ei ole mieskuvan laajentamista, vaan omana itsenä olemista. Voitaisiinko antaa tila heille? Baby steps, voi toivoa.

Netflixin Rakkaus ja anarkia oli ihan viihdyttävä, ja sitten lopulta syvällinenkin. Meni henkisen irtokarkin nälkään.

Teeman elokuvafestivaaleilla pyörii Thelma & Louise. En ollut ennen nähnyt elokuvaa, ja olihan se loistava! Minua hämmensi, että olen ollut elokuvan ilmestyessä 2-vuotias. Että siihen aikaan tehtiin niin feministinen ja suurta suosiota nauttinut elokuva. Miksei niitä alettu takoa järjestelmällisemmin heti paikalla! Loppuratkaisu oli makea piste iin päälle; pako patriarkaatista, kuten elokuvan katsojadokumentissa joku analysoi.

En ole päässyt yli siitä, että Don Draperinkin olisi minusta Mad Menissä pitänyt luovuttaa ja hukuttautua aaltoihin. Vanhan maailman lopun merkiksi.

Olen ajatellut, etten halua kirjoittaa tänne blogiin mitään kovin henkilökohtaisia asioita. Mutta sitten oikeastaan, kaikista henkilökohtaisimpiahan ovat ajatuksemme asioista. Kaikki fantasiat.

Näin unta, että tapailin Harry Stylesia ja tehtiin pitsaa hänen isänsä luona. Harry oli ilman paitaa.

Varmaan enne.

Tosielämän täydelliset naiset

Olen seurannut The Real Housewives of Beverly Hills -sarjaa kohta vuosikymmenen. Se on tosi-tv-sarja, jossa Beverly Hillsin rikkaat naiset kiljuvat illallisilla, riitelevät, shoppailevat, ovat kohtuuttomia, sopivat riitansa, juovat liikaa ja panostavat huomattavasti ulkonäköönsä. He ovat myös hauskoja, huomaavaisia, inhimillisiä ja monet vanhempia.

Kaikki alkoi varmaankin Ruotsin miljonääriäideistä ja Maria Montazamista. Joitain on voinut hävettää puolestani, että katson näitä sarjoja, mutta itseäni ei koskaan.  

Yleensä katson Kylen, Lisa Rinnan, Teddin ja Erikan touhuja vähän kuin katsoisin luontodokumenttia: aivan, tuollaistakin on olemassa. En paheksu – paitsi että viimeisimmällä Beverly Hills -kaudella olen todellakin ollut Team Brandi ja Denise Richardsista ei olisi mitenkään voinut uskoa sellaista vicious bitchiä!!!

Olen sarjan myötä nimittäin käynyt Mistä Tunnistat Manipulaattorin -kurssin pitkän oppimäärän. Se menee näin: Manipulaattori puhuu jostain pahaa selän takana tai valehtelee omista tekemisistään suojellakseen imagoaan. Hän jää kiinni pahanteosta ja alkaa peitellä jälkiään – yleensä valehtelemalla lisää. Manipulaattori kieltää kaiken, uhriutuu itkien ja hokee, että muu porukka hyökkää hänen kimppuunsa. Lopulta Manipulaattori saa muut uskomaan, että he ovat oikeastaan olleet todella huonoja ystäviä.

Ajan mittaan muut naiset saavat lisää informaatiota Manipulaattorin toiminnasta ja vaativat tätä tilille edelleen. Silloin Manipulaattori kuittaa asian yliolkaisesti sanomalla: ”Minä olisin jo niin valmis jättämään tämän asian taakseni, mutta nämä muut haluavat vain jauhaa asiasta. Let it go.” Hän saattaa poistua dramaattisesti illallispöydästä ja julkaisee autossa halveerauksia muusta porukasta Twitteriin.

Tämän kaiken minulle ovat opettaneet Lisa Vanderpump, Camille Grammer, Denise Richards – ja Donald Trump.

Kerran pakotin ystäväni katsomaan – olen sillä tavalla kiva ystävä – yhden jakson Beverly Hillsin täydellisiä naisia. Jakson jälkeen hän sanoi ymmärtävänsä minua, että on hyvä sarja. MITÄ MINÄ SANOIN! Kerroin tästä toiselle ystävälleni, joka kysyi, kuinka paljon olin juottanut viiniä jakson katsoneelle ystävälleni. Rehellisyyden nimissä puoli pulloa.

Kun uudet tuotantokaudet The Real Housewives of Beverly Hillsistä alkoivat syksyllä pyöriä, minua ei ensin kiinnostanut yhtään. Pelästyin, että onko minusta todella tullut tylsimys. En muka jaksanut kiinnostua rikkaiden keski-ikäisten naisten kissatappeluista. Mutta ei hätää: kyllä jaksan.

En tiedä mistä se johtuu, mutta monesti jaksoja katsottuani minun tekee mieli lähteä lenkille. Ehkä se johtuu kissatappeluiden aiheuttamasta krapulasta, joka tulee hikoilla pois.

En tiedä myöskään, mihin aivojen osa-alueelle tämä tosi-tv-osasto sijoittuu. Haluaisin myös olla älyllistämästä koko asiaa.

Sen vain sanon, että kun lakkaa varpaankyntensä punaisiksi, tuntuu kuin olisi yrittänyt elämässään edes jotain.

Aika kiwa

Kävi niin, että olin Black and White -levykaupassa. Katselemassa vain. Ajattelin käväistä, kun oli vähän luppoaikaa. Aivan rahattomana; fiilistelen vain.

Sitten näin levyn, jonka kohdalla aloin arpoa, syönkö loppukuusta muutakin kuin kaurapuuroa vai pystynkö elämään ilman kyseistä levyä.

Päädyin siihen, että en pysty elämään ilman Michael Kiwanukan viime vuonna ilmestynyttä Kiwanuka -levyä. Kaurapuuro on terveellistä ja hyvää!

Lähetin kuvan yllä veljelleni hehkuttaakseni viimeisintä maailman parasta hankintaa. Ihan oikeasti, vastaavaa ilon tunnetta ei anna mikään muu kuin upean LP-levyn ostaminen yllättäen – ja sen laittaminen ensimmäistä kertaa soittimeen. Veli vastasi: “On kiwa!”

Kuuntelin levyä viime keväänä karanteenissa paljon. Tämäkin musiikkivinkki on alun perin veljeni ystävältä, mitään en keksi itse. Oli koronaa vaille valmista, että Kiwanuka olisi tullut elokuussa Flow-festivaalille. Taas olisi Teikarin Annen pitänyt stressata ja aikatauluttaa kaksi päivää elokuussa sen mukaan, että ehtii eturiviin.

Vuonna 2016 New Yorkin -reissulla kuuntelin Love & Hate -levyä New Jerseyn idyllilähiössä paahtavassa auringonpaisteessa vaahteroiden alla. Sanoja olen lukenut erikseen, ja ne painavat.

Kiwanuka on niitä artisteja, joita olen kuunnellut vähän huomaamattani paljon. Ettei oikeastaan edes ajattele laittavansa levyä soimaan, mutta kun biiseihin törmää radiossa tai livekeikkataltioinnissa televisiossa, huomaa osaavansa kaikki sanat ulkoa.

Kiwanuka on ilmaisussaan samaan aikaan konstailematon ja luja. Rauhallinen ja rento, mutta horjumaton. Soulin pehmeyttä ja mahtavaa rock’n’rollin sykettä. Sitä voi ihastella esimerkiksi tästä Kiwanukan Tiny Desk -vedosta alla. Suosittelen kuitenkin kuuntelemaan Kiwanuka-levyn ensin sellaisenaan. Ainakin itselle sen jälkeen tämä intiimi, suorastaan yksityinen pikkukeikka antoi sammioittain jotain... mitä kai musiikin mysteeriksi kutsutaan.

PS. Onko Tiny Desk -videon seinällä kuvassa FKA Twigs?

About Latasha Harlins

Löysin Youtubesta Gabriel Kahanen Tiny Desk -keikan vuodelta 2011. Suositusten perusteella löysin jotain vielä ilahduttavampaa, Kahanen Apartment Sessions -keikan vuodelta 2018. Kahane on pohjoisamerikkalainen laulaja-lauluntekijä, jonka musiikkiin tutustuin viime keväänä työn merkeissä.

Apartment Sessions -konsertissa on useampi kymmenen muusikkoa tungettuna noin 25 neliön kokoiseen kerrostaloasuntoon. Kuorokin mahtuu mukaan. Yksi laulaa vessanoven suulla, pari on kiivennyt kerrossänkyyn bassoineen ja rumpuineen, jokainen on jotensakin mutkalla.

Jammailen biisiä. Bluegrass-vivahteita, Kahanelle tyypillistä ketteryyttä ja naivistisuutta. Äkillisiä harmonianvaihteluita. Vähän on konserttikonseptissa kikkailun makua, mutta ei se haittaa. Kirjoitan muistiinpanon noin puolivälissä konserttia: ”Kuoro-osuudesta kylmikset kylmikset kylmikset.”

Haistan ruudun läpi muusikoiden täyttämän asunnon ummehtuneen ilman. Tunnelma ja hiilidioksidi ovat katossa. Soittajat ovat kiihtyneellä tavalla keskittyneitä ja vakavina, kuin jokaisella olisi tärkeää asiaa.

Olen sanonut tämän ennenkin, en kuule kappaleista sanoja. Osaan kuitenkin lukea ja jaksan katsoa Youtube-videoni loppuun asti. Sen lopussa ilmenee, mistä Kahanen Empire Liquor Mart (9127 S. Figueroa St.) -kappaleessa on kyse:

On March 16, 1991, Latasha Harlins was shot and killed during a dispute over a bottle of orange juice. She was fifteen.

Her killer received no prison time.

Black Lives Matter.

Kivistää.

Otan selvää tapahtumista Empire Liquor Market and Delissä Los Angelesissa vuonna 1991. 15-vuotias musta tyttö, Latasha Harlins, meni ostamaan appelsiinimehua kyseisestä kioskista. Harlins laittoi mehun reppuunsa ja meni kassalle maksaakseen mehun rahalla, joka hänellä oli valmiiksi kädessään. Paikalla ollut myyjä, korealaissyntyinen Soon Ja Du, epäili Harlinsin olevan aikeissa varastaa mehun. Syntyi kahakka, jonka myötä Du ampui Harlinsia revolverilla. Harlins menehtyi välittömästi, kädessään rahat mehun ostamista varten.

Du sai viisi vuotta ehdollista vankeutta, 400 päivää yhdyskuntapalvelua ja 500 dollarin sakot, eikä hän istunut tapauksesta tuomiota vankilassa.

Tänään aiemmin kävin keskustelua toisaalla siitä, miten musiikki sisällöllisesti ei vielä ota kantaa mihinkään, värähtely ilmassa tai runous ei muuta mitään. Jos jotain haluaa maailmassa saada taiteellaan aikaiseksi, on luovuus valjastettava poliittisen aktivismin hyväksi. Ja on opeteltava kuuntelemaan.

Lisää Latasha Harlinsin tapauksesta täällä: https://splinternews.com/say-latasha-harlins-name-1794671969

Kappaleen sanat löytyvät täältä: https://gabrielkahane.bandcamp.com/track/empire-liquor-mart-9127-s-figueroa-st

Voiko karkit laittaa biojätteeseen? ja muita hajatelmia

Ajatuksena karkkien laittaminen biojätteeseen vastustaa. Maatuvatko karkit? Eikö sen luonnonmukaisesti pitäisi mennä niin, että asiat, joita laittaa kurkustaan alas ja kuljettaa kehonsa läpi, maatuvat? Asian voi takuulla selvittää googlettamalla, mutta mistä minä sitten täällä jurputan.

Karkin idea on olla epäterveellistä ja hyvää, koska siinä on paljon sokeria. Nyt entisestä lempikarkkipussistani Malacon Hyvää makumaasta vähennettiin 30 prosenttia sokeria. Mitä järkeä on karkissa, jossa on 30 prosenttia vähemmän sokeria? Siinä ei ole yhtään mitään järkeä ja karkin olemus häpäistiin.

Minä loukkaannuin!

Eli ei muuta kuin toivotaan, että Biden voittaa.

Katsoin lomalla Terrence Malickin elokuvan Song to Song (2017). Tuli olo, että ensinnäkin yrjöttää ja meniköhän taas kaksi ja puoli tuntia elämästä hukkaan. Katselukokemuksesta jäi pateettisen runollinen ja coolin etäinen olo. Miten Malickin elokuvat voivat olla niin räikeästi korneja? Miten Malick uskaltaa?

Hillutaan verhoihin kietoutuneina hyväosaisina elämän nurjasta puolesta juopuneina ja kuiskitaan jatkuvasti ikkunaa kohti lauseita kuten ”kuka minä oleeeennnnnnnnnnnnöööööö…..” ja ”minne olemme menosssshhhaaaaaaaaaaa……”

Hohhoijaa.

Olen itsekin joskus esittänyt tietyssä seurassa eteerisen runollista hillujaa, sellaista kuin Faye Song to Songissa. Mutta jo muutaman tunnin jälkeen minun on aivan pakko rikkoa jotain ja huutaa ja kusta pusikkoon, sillä tavalla EI YHTÄÄN söpösti. Eteerisyys on vastenmielinen esitys.

Olisi helppo kuitata elokuva huokaamalla hohhoijaa, mutta pitäisikö keskittyä enemmän siihen, miksi elokuva koetteli kärsivällisyyttäni niin? No, ei nyt keskitytä siihen. Elokuva tavallaan romantisoi, en tiedä mitä, – jotain sellaista nihkeää, itse valittua olemista yhteiskunnan yleisrytmin ulkopuolella, jossa toimistotyö ja lasten hakeminen tarhasta ovat kerta kaikkisen kaukana ja aamiaisen syöminen osoittaisi liiallista protestanttisuutta.

Hohhoijaa.

Song to Song käsittelee oikeastaan ihan karseita ihmisiä, enkä oikeastaan suosittele sitä, mutta joka  on sen katsonut, soita, tarvitsen vertaistukea. Vaikka vastakkaisia näkemyksiä, mutta tiedon, etten ole yksin.

Mitä olen myös miettinyt, on se, että jos botoxia laitetaan kasvoihin silottamaan ”vihaisen näköiseksi” tekevä otsaryppy – mitä sitten, kun on oikeasti vihainen? Miten vihaisuuden silloin ilmaisee? Pitääkö mennä puheterapiaan opettelemaan sanallista tunneilmaisua, jotteivät tunteet turmelisi kasvoja? Vai pitääkö aina vain näyttää iloiselta ja pirteältä, mitkään myrskyt eivät hetkauta ja olla aina tuottoisa?

Näin on näyttävä paluu syysloman jälkeen blogiin tehty. Tiedättekö, Karjalohjalla on aivan uskomattoman kaunista.

Kävin siellä.

Sanat

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän teen kirjoitusvirheitä. Tarkistan harva se päivä kirjoitetaanko jokin sana erikseen vai yhteen. Ennen tätä ei tapahtunut juuri koskaan. Olin väriä tunnustava yhdyssanapoliisi, mutta kirjoittajana prioriteettini ovat selvästi muuttuneet.

Yhtäkkiä olennaisempaa kuin se, että kirjoitan kieliopillisesti oikein, on ilmaisu. Miten eri asia on kirjoittaa jotain oikein kuin ilmaista jotain oikeaa. En tiedä pystynkö siihen, mutta tämä prioriteetin muutos tuntuu järkevältä.

Antaako sanojen vain pulputa tulemaan, vai miettiikö jo etukäteen, miten tulee kirjoittaa… olen oppinut, että antaa tulla vaan, tai mennä vaan, tai miten vaan, ja korjaa jälkikäteen, jotta ilmaisu olisi muillekin ymmärrettävää. Jos korjaa jo etukäteen – niin voi tehdä, mutta silloin ei myöskään synny mitään. Se on vähän kuin tekisi itselleen henkisen abortin uudestaan ja uudestaan.

Jos en olisi päättänyt vakaasti, että kirjoitan ja julkaisen joka jeesuksen tiistai blogikirjoituksen, ei tämäkään kirjoitus näkisi päivänvaloa.

Yksi graduryhmän kollegani kirjoitti järisyttävän hengittävästi akateemista tekstiä. Vaikka pilkut eivät aina löytäneet oikeaoppisia paikkojaan, hän sai sanottua jotain ihmeellisen syvää niin jäykässä muodossa. Kirjoittaessaan tutkimustilanteista hän tavoitti ihmisten käyttäytymisestä sävyjä, joita luulisi vain runouden voivan saavuttaa.

Tutkimusassistenttina oikoluin ja korjasin usein erään lukivaikeuksisen kollegani tekstejä. Hän näki ja tulkitsi tilanteita ihan eri perspektiivistä, kuin mitä muut huoneessa osasivat nähdä. Se ei varmasti johtunut pelkästään lukihäiriöstä, mutta on tutkittu, että lukivaikeuksisilla esimerkiksi kokonaisuuksien hahmotuskyky on eri tavalla rikas kuin meillä, joilla lukivaikeutta ei ole. Lukivaikeuksisten määrä onkin korostunut luovilla aloilla sekä – kuinka ollakaan – self-made miljonäärien keskuudessa.

Ihminen hahmottaa asioita paljon muutenkin kuin sanoina ja numeroina. Juhlikaamme sitä.

Näillä sanoin toivotan ihanaa syyslomaa, joka täällä Itä-Helsingin Bloggaajissa on ensi viikon ajan. Menkää metsään ja keittäkää kahvit! (Tai teet; suosittelen savustettua lapsang-teetä, joka maistuu savusaunalta, ja savusauna maistuu metsässä erityisen hyvältä!) Jos menette julkisilla, pistäkää maskit!

Tiedättekö, tykkään ihan hurjasti tästä blogin kirjoittamisesta ja kiitos kiitos kiitos, että luette.

Unorthodox

On ilmiömäistä katsoa näyttelijää, jonka silmistä näkee koko tämän päänsisäisen universumin. Ripsien värähdys näyttää kaiken aikaisemman pelon, josta tämä päättää päästää irti.

Shira Haas näyttelee pääosaa Esther ”Esty” Shapiroa Netflix-minisarjassa Unorthodox (2020). Esty on 19-vuotias järjestetyssä avioliitossa miehelleen naitettu nuori nainen New Yorkin Williamsburgissa vanhoillisessa, ortodoksijuutalaisessa hasidien yhteisössä. Sarja on saanut inspiraationsa ja perustuu pääpiirteiltään Deborah Feldmanin muistelmateokseen Unorthodox: The Scandalous Rejection of My Hasidic Roots (2012). Sarjan ovat käsikirjoittaneet Anna Winger, Alexa Karolinski sekä Daniel Hendler. Sarjan on ohjannut Maria Schrader.

Unorthodox kertoo Estyn tarinan: ulkopuolisesta omassa yhteisössään, joka päättää sekä paeta yhteisöstään että antaa mahdollisuuden omalle sisäiselle äänelleen tulla kuulluksi. Esty matkustaa salassa pidettyjen järjestelyiden myötä Berliiniin, missä hakeutuu aiemmin yhteisöstä lähteneen äitinsä luokse. Yhteisössä Esty on isovanhempiensa kasvattama.

Unorthodoxissa on erityisen kiinnostavaa nykyaikainen kuvaus vanhoillisesta ortodoksijuutalaisuudesta. Kuinka vuosisatojen perinteet elävät jokapäiväisessä modernissa elämässä New Yorkin ”sulatusuunin” sisällä – sulatusuuni lainausmerkeissä siksi, että sulatus viittaa siihen, että yhteisöt olisivat sulautuneina toisiinsa, mutta Unorthodoxin välittämä kuva hasidijuutalaisista on sulkeutunut yhteisö, joka pyrkii pitämään itsensä erillään ympäröivästä modernista maailmasta. Eräs New Yorkissa asunut tuttavani kertoi kävelleensä kyseisillä hasidijuutalaisilla alueilla Williamsburgissa ja tunteneensa todella siirtyneensä viereiselle aikavyöhykkeelle.

Lisäksi pääasiassa jiddišinkielistä sarjaa katsoessa huomaa, miten täyteen ahdettu itse on englanninkielistä, valkoista ja keskiluokkaista viihdettä.

Estyn hahmossa kuvastuu se, kuinka rohkeus ja vahvuus voivat ilmetä hiljaisuudessa. Ei tarvita soihtuja tai banderolleja, joita heiluttaa. Todellisuudessa Deborah Feldman asianajajansa kehotuksesta julkaisi yhteisöstä paostaan muistelmateoksen, jotta pystyi kohdistamaan yhteisöönsä julkista painetta ja saamaan poikansa huoltajuuden.

Ortodoksijuutalaisuuden sisällä Estyn on vaikea elää itselleen uskollisena hyvää elämää. Silti sarja ei kaunistele eurooppalaista, liberaalia länsimaalaisuutta lintukodoksi ja kaiken ratkaisevaksi Edeniksi – vaikka se monilta osin sitä Estylle onkin. Rinnakkain asettelu ortodoksijuutalaisen yhteisön ja Berliinin nuorisoelämän välillä on rikastava, ja toisen toista oikeammaksi osoittelevat kärjistykset on jätetty tekemättä. Voisin hyvin kuvitella käveleväni ketä tahansa hahmoista kadulla vastaan, niin todellisia he ovat.

Amit Rahavin näyttelemä aviomies Yanky, oman äitinsä jumaloima poika, tahtoo riipivästi ymmärtää yhteisössä erilaista Estyä, mutta hädissään ei löydä siihen keinoja. Upean roolisuorituksen tekee myös Moishe Lefkovitchia esittävä Jeff Wilbusch, joka pisteliäässä tragikoomisuudessaan on yksi sarjan viihdyttävimmistä hahmoista. Humoristisuudella luodaan hahmoihin sydäntä särkevän lempeä ja inhimillisyyttä juhliva katse.

Draama on minisarjaan rakennettu taiten. Emotionaalisen intensiteetin lisäksi on käänteitä, vauhdikkuutta ja jännitystä. En oikein voi käsittää, miten monimutkaisen ihmissuhteiden ja historian kudoksen tämä minisarja kykenee näyttämään. Rivien ja kuvien väleissä voi oikeastaan ilmaista paljon varsinaisia sanoja enemmän.

Puhu mulle nykymusiikista

Olen ottanut asiakseni kuunnella läpi kaikki Spotifysta löytyvät John Adamsin teokset. Sitten menen Digeliukseen ja katson, mikä on Adamsin tarjonta siellä ja ostan LP-levyn.

Kuunnelkaapa vaikka Short Ride in a Fast Machine (1986) tai On the Transmigration of Souls (2002). Aloitin juuri kuuntelemaan The Dharma at Big Suria (2003), teos sähköviululle ja orkesterille, ja oikeastaan: aloittakaa siitä. Sähkön säröily ja akustisuuden lämpö kietoutuvat yhteen täyteläiseksi kudelmaksi.

Ja mikä lämpö Leila Josefowiczin sähköviulussa: ihan kuin viululla olisi oma, aiempaa suurempi persoonallisuutensa. Kuin elävä olento puhuisi omalla kielellään ilman että kukaan soittaa sitä. Teoksessa sähköviulu on valoa hohkaava joutsen sorsien keskellä, mutta sorsiakin tarvitaan. Orkesterin jouset muistuttavat Bollywood-harmonioita glissandoineen. Lempeän dynaamista ja kaikin puolin upeaa. Orkesterina ilmiömäinen Los Angeles Philharmonic.

Olen niin onnellinen, että uusi klassinen musiikki on tullut elämääni. Arvostukseni sitä kohtaan on viime aikoina noussut suuresti. Johtunee siitä, että aktiivinen työskentely aiheen parissa on toistaiseksi taka-alalla, ja on tullut tilaa vain nauttia musiikista, soittajien taituruudesta, säveltäjien käsityötaidosta, koko kraftista, uudella tavalla. Tuntosarvet ovat pystyssä, mutta analyysikammio, jossa analyysin kautta pyrkisi lopputulemaan, on toistaiseksi suljettu. Tällä hetkellä kammiossa vain kuunnellaan, tuijotetaan kattoa tai katsotaan merimaisemaa metron ikkunasta.

Viime torstaina sain ilokseni esiintyä Korvat auki -yhdistyksen Värähdyksiä 2 -konsertissa kulttuurikeskus Caisassa. Lausuin Moona Viinamäen runon Ossi Hiltusen säveltämässä teoksessa Huokauksia ajassamme, jonka visuaalisuudesta vastasi videoillaan Leevi Toija. Tulkintani mukaan teos kommentoi kulutuskulttuuriamme, yleisiä trendejä, joiden mukaan lähdemme kuin pässit narussa – ja kuinka osa ihmisistä on aina niiden ulkopuolella.

Olin otettu sekä tämän että viime kuun Värähdyksiä 1 -konsertin ohjelmiston monipuolisuudesta ja hyvästä outoudesta. Viktor Toikkasen teos Scrambled Pianos – mikä nimi, pianokokkeli! – oli ilakoivan vinksahtanut ja mehukas. Sitä ei ollut kukaan soittamassa, vaan teos kuunneltiin nauhalta. Tapa olla konsertissa: istutaan vierekkäin (kasvomaskeissa turvavälein), tuijotetaan eteenpäin mustaa kangasta ja kuunnellaan musiikkia.

Joel Järventaustan ja Vilma Tihilän Kajossa tanssijat tanssivat kuin näkymättömien käsien liikuttelemina, ja alttoviulua soitti upean herkästi Valerie Lassfolk. Pekka Koiviston Kitaraduo oli ihanan kilahdusmainen, kitarat soivat kelloina ja duolla oli mahtava yhteistyö keskenään. Tytti Arolan Sateentekijöitä ja Lasse Kallioniemen Raindropsia en valitettavasti kuullut valmistautuessani omaan esiintymisvuoroon takahuoneessa.

Uudessa klassisessa musiikissa (toki vanhemmassakin) erityisen hienoa on se äänten kaoottisuuden järjestys. Hallinnassa pidetty kaaos aikaansaa kirkkautta. Jos ääniä vain pidetään hallinnassa, ei synny mitään. Taas pelkän kaaoksen alle voi litistyä – tästä mainittakoon kaikki 1800-luvun pompöösit oopperat, joiden jälkeen oloni on kuin tiheästi viljelemääni metaforaa käyttääkseni: maantiejyrän alle jäänyt.

Nykyklassisessa musiikissa rakenne voi olla sävyjä hakeva, ilmassa leijuva, uutta kokeileva, sivuteitä valikoiva. Omat lempparini ovat amerikkalaisen minimalismin alalta tai siitä vaikutteita ottaneita – sieltä nykärin ”iisimmästä” päästä.

Minua puhuttelee, että valtaisalla orkesterilla ja kaikella taidolla, joka sen käyttämiseen liittyy, tehdään musiikkia meille omasta ajastamme. Mitä olen vilkaissut Radion Sinfoniaorkesterin ja Helsingin kaupunginorkesterin viimeisimpiä ohjelmistoja, koko ajan enenevissä määrin tämä onnellisesti alkaa pikku hiljaa myös niissä.

Oman panokseni musiikkiin omasta ajastamme, eli jousikvartettoni Des Bonbonsin Helsingin-ensi-ilta on nyt kuultavissa Soundcloud-tililtä. Sen äänitti Tuomas Kettunen Korvat auki -yhdistyksen konsertissa 19.9.2020. Soittajina upean työn tekivät Heidi Ilmolahti (viulu), Sanna Kokko (viulu), Ella Männikkö (alttoviulu) sekä Otto-Aaron Takala (sello).

Teoksen pääsee kuuntelemaan Soundcloud-tililtäni täältä: https://soundcloud.com/anneteik/des-bonbons-1992020

Niin iloinen olla saan!

Kaikki tai ei mitään vai jotain siltä väliltä?

Ihan ensiksi haluaisin lähettää terveisiä kesälle: syyskuun 29.päivä ei kuulu olla viisitoista astetta lämmintä. Olen ollut DONE kanssasi jo elokuun puolesta välistä lähtien! Lähe menee!

Luin Eeva Kolun alkusyksystä ilmestyneen kirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Olen seurannut Kolun blogia kohta kymmenkunta vuotta. Toivon, ettei hän ikinä lopeta kirjoittamista.

Korkeintaan vähän väsynyt perustuu Kolun läpikäymiin kolmeen burnoutiin. Niitä ei kirjassa ihannoida, vaan ne ovat tyyppiesimerkkejä absurdista vaatimuksista itsellemme ja elämälle. Kirja on syvää, puntaroitua ja rehellistä tekstiä, hauska ja omakohtainen kertomus absurdista kulttuurista, jota asutamme. Kolu purkaa seikoittain, mistä kumpuaa ihannointimme epäinhimillisiin saavutuksiin joita siivittävät kiire, täydellisyyden tavoittelu sekä burnout – jotka sairastuttavat meidät tavalla tai toisella. Kaikki tiet vievät Rooman lisäksi riittämättömyyden ja häpeän tunteisiin. Nostan käteni.

Kolun kirja tavallaan istuu tunnustuksellisen autobiografian aikakauteen, mutta sillä on muutakin annettavaa kuin kertoa, mitä tapahtui Kolulle itselleen. Kirjoittaja kuvailee kokemuksiaan aukoitta, mutta pyrkimyksenään selittää auki inhimillistä kokemusta laajemmin osana kulttuuriamme ja antaa jotain eteenpäin. Välillä lukiessa tuntui, että jotain selitetään nyt yli, mutta sellaiset asiat saa henkilökohtaisuuden nimissä anteeksi – kirjan kirjoitti ihminen selkeästi tarpeesta kirjoittaa tämä kirja.

(Tunnustuksellista kirjoittamista perustellaan usein sillä, että halutaan antaa omalla tarinalla lohtua muille. Mutta tekeekö kirjoittajasta hyvän tai arvostettavan se, että hän paljastaa kaiken itsestään? Antti Holma analysoi kirjassaan Kaikki elämästä(ni), että yksi tapa reagoida häpeään on paljastaa kaikki.)

Kolu kiteyttää kirjassaan hienosti self helpin ja pakkopositiivisuuden ongelman siinä, kuinka ne sivuuttavat täysin yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutuksen ihmisen elämään ja hyvinvointiin – ja muutenkin elämän monimutkaisuuden. Kaikki ei ole käsissämme. On kohtuutonta vaatia yksilöä asenteellaan muuttamaan itseään tyytyväiseksi maailmassa, joka vaatii epäinhimillisiä asioita. Asenteella on väliä tiettyyn pisteeseen asti.

Pelkäsin Kolun kirjan olevan ”vain” sarja blogipostauksia, joihin jotenkin aina liittyy – myös omiini – runollinen elämänviisastelu. Kirja on luonteeltaan blogitekstimäisesti sirpaleinen, mikä toimii niin kauan kunnes se alkaa pidemmän päälle väsyttää. Kuitenkin sirpaleiden osoittamat pointit ovat niin osuvia, ettei kirjaa sovi jättää kesken. Mutta ehkä useampi silta tekstikappaleiden välissä olisi tuonut teokseen syvemmän tunteen kokonaisuudesta.

No, lillukanvarsia.

Ei varmaan mene kauaa, että Kolua tituleerataan sukupolvemme ääneksi. Hänen keskeinen oivalluksensa on, että milleniaaleja ei uuvuta pelkästään työelämä, vaan kaikki elämä. Tärkeä kirjan anti on tutkimustiedon valossa annetut avut nähdä kulttuurimme vaatimusten taakse sosiaalisesta mediasta urheilusuorittamiseen ja täydellisen ruokavalion metsästyksestä täydellisenä naisena olemiseen. Hän kehottaa: luovuta.

Se tuntuu suorastaan kapinalliselta.

Naapurit, kanssaihmiset

Minua riepoo, että miksi se pittää kulkea kylillä ja kailottaa puhelimeen kaiuttimella, jonka toisesta päästä kaverisi tai kaverin kaverisi tai sukulaisesi vuodattaa, että mistä se mökki varataan jouluksi ja ketä oli tulossa ja mitä sitä syötäisiin sitten? Niin tuliko se Jounin porukka kanssa? Luulevatko nämä ihmiset, että se ei häiritse ketään? Minä kerron teille: se häiritsee, ihan helvetisti.

Ja miksi ei laiteta kuulokkeita korviin, kun julkisissa kulkuvälineissä katsotaan jotain maailmanlopun talk show’ta YouTubesta tai IHAN MITÄ TAHANSA? Älypuhelin, jota käytämme kuin idiootit…

Ja sitten, saako ihmisiä kuvata julkisissa tiloissa, siten että heidät tunnistaa, ja jakaa kuvan kysymättä omaan maailmanlopun Instagram-feediinsä? Onko tästä yksityisyydensuojan osa-alueesta säädetty mitään lakia?

On perustettava komitea.

Eilen päiväunenomaisessa horkassa – en oikeastaan nukkunut, mutta kävin miellyttävässä pehmeillä hattaroilla reunustetussa kuvaelmassa – sain monta mielestäni hyvää virkettä aikaiseksi päässäni tämän postauksen pitimiksi. Sitten kuulin jonkun sujauttavan postiluukusta paperin, ja pelkäsin, että se on naapurin huomautus metelöinnistäni. Se oli postinjakaja ja kirje TE-keskuksesta.

Lukiossa heräsin eräänä aamuna isännöitsijän varoittavaan puheluun, sillä joku naapureista oli tehnyt minusta valituksen. Asunnostani kuului kuulemma yöllä viulunsoittoa eikä minun ollut sitä kiistäminen. Valituksen tekijän kannalta ihan ymmärrettävää, tavallaan.

Samassa rappukäytävässä oli kerran alaoven viereisellä ilmoitustaululla asuntooni osoitettu lappu, jossa huomautettiin passiivis-aggressiivisesti , että asunnostani kuuluva musiikki saattoi minusta olla kivaa, mutta ettei se kaikkia miellytä. Olin asunut tuota ennen opiskelija-asuntolassa, jossa en ollut saanut mitään noottia musiikin kuuntelemisesta, laulamisesta tai soittamisesta koskaan. Olin siinä käsityksessä, ettei se häiritse ketään.

Myönnettävä on, että on tietenkin aina ollut itselleni sievoinen mysteeri, mikseivät ihmiset halua kuulla pettämättömän musiikkimakuni helmiä, mutta tajusin jossain kohtaa perustaa radio-ohjelman sitä varten.

Tanssin yksin kotona. Olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan, pienenä yhdeksän neliön huoneessani, jossa soivat Aikakone, La Cream ja Gloria Gaynor. Jos olin yksin kotona ja ulkona oli pimeää, laitoin valot pois, jotta kukaan ei näkisi sisälle, enkä jaksanut kierittää olohuoneen sälekaihtimia alas. Äiti ja isä huomauttivat kotiin tullessaan lempeästi hymyillen, että vaikka talossa on pimeää, diskonjytke kuuluu kyllä ulos asti.

Parikymppisenä loukkasin kerran jalkapöytäni, kun tanssin yksin kotona ja kaaduin. Ystävääni nolotti se puolestani niin paljon, että hän vannotti minua olemaan kertomatta ruhjeen todellista syytä koskaan kenellekään.

Pari vuotta sitten tanssin yksin Lady Gagaa pimeässä kotonani puolilta öin. Yhtäkkiä postiluukusta tuli lappu – mitä ilmeisimmin alakerrasta –, jossa luki hatarilla tikkukirjaimilla: 

HYPPIMINEN

POMPPIMINEN

JUOKSEMINEN

HÄIRITSEE

Se oli helpotus siihen nähden, että olin pelännyt tappouhkausta.

Tästä johtuu mieltymykseni asua matalalla: voin elää vapaammin ilman alakerran naapureita. Niin on varmaan kaikilla helpompaa.

Tampereella opiskellessa pidin bileitä. Kerran yläkerran naapuri tuli yhdeltätoista illalla, bileiden oltua käynnissä jo useamman tunnin, hyvin ystävällisesti ja pahoitellen pyytämään voisimmeko pitää hieman pienempää ääntä, sillä hänen vaimonsa oli pari päivää aiemmin saanut viikon elinaikaa. Hän sanoi, että nuorison pitää tietenkin voida juhlia, mutta nyt olisi tämä syöpä.

Häpesimme, pahoittelimme antaumuksella ja luikimme karaokebaariin parhaamme mukaan hiipien.

Olen siis ollut riesana muille. Mutta kun välillä nykyisen kotini naapurista kuuluu koko päivän ajan klassikoita Pepe Willbergin Aamusta Alicia Keysin Empire State of Mindiin, ajattelen, että onpa mukava, siellä joku nautiskelee.

Des Bonbons

Karkkeja. Sävelsin elämäni ensimmäisen jousikvarteton vuosina 2014–2015. Lähetin sen muistaakseni yhdelle tai kahdelle jousikvartetille, että haluaisitteko soittaa tämän. Toisesta kvartetista ei kuulunut mitään ja toisesta ohjeistettiin, että yleensä nämä hommat menevät niin, että säveltäjällä on jokin yhtye tai kontakti johonkin yhtyeeseen, jolle tekee teoksia. Tässähän juuri yritän luoda sitä kontaktia senkin mäntti, ajattelin. Kiitin vastauksesta ja toivotin päivänjatkot.

Onnellisesti jousikvartetto esitetään kolmannen kerran tulevana lauantaina. Kappale soitettiin vuonna 2016 Kokkolassa ja Tampereella, ja nyt on vuorossa Helsingin ensi-ilta Korvat auki -yhdistyksen konsertissa.

Korvat auki -yhdistyksellä on ollut ihan merkittävä rooli ei ainoastaan tämän jousikvarteton saamisessa esitykseen vaan muutenkin musiikkielämässäni. Korvat on ollut kannustava ja avoin yhteisö, jossa sai mahdollisuuden toimia esitettävänä säveltäjänä, konserttituottajana, kokousmuistiinpanojen tekijänä, ja jutella kaikennäköistä elämästä ja musiikista ja elämästä. Korvissa pääsin ensimmäistä kertaa vetämään paneelikeskusteluita, joista ajatus vei radio-ohjelman tekemiseen. Korvissa tehdään vilpittömästi hommia uudenlaisen klasarikentän eteen.

Hain Sibelius-Akatemian sävellysosastolle kerran, enkä päässyt edes pääsykokeisiin. Hain Tampereen Musiikkiakatemian silloiselle sävellysosastolle ja pääsin viimeiseen hakuvaiheeseen. Olisin varmaan hakenut toisenkin kerran, ellei osastoa olisi ehditty hävittää. Hävettää luetella näitä, mutta oikeastaan pitäisi tehdä ansioluettelo siitä, mitä kaikkia työ- ja opiskelupaikkoja EN ole saanut.

Miettikääpä, millaisessa maailmassa elettäisiin, jos työhakemuksiin lähetettäisiin ansioluettelon sijaan epäonnistumisten ansioluettelo? Nähtäisiin ansioina kaikki se, mitä on yrittänyt, mutta ei ole saavuttanut. Siihen nähden paljon olen yrittänyt.

Jaksomedia teki aiheesta mainion podcast-sarjankin Yle Areenaan, Epäonnistumisten CV, jota vetää Raisa Omaheimo. Supersuositus!

Sävellystunneille kuitenkin pääsin. Jousikvartetto syntyi Harri Vuoren opissa harmonianmuodostustehtävistä, joista alkoi kutoutua pieniä kappaleita. Minulle tulee melodioita päähän napista painamalla, kuin automaatista. Vaikeaa on se, miten muodostaa niistä pätkistä isompi kokonaisuus ja liittää osat toisiinsa. Vältin sen tekemällä seitsemän toisistaan erillistä, lyhyttä kappaletta. Olen nero! Nuotteja katsellessani viime viikolla hämmästelin, olenko joskus osannut tämmöistäkin.

Des Bonbons, karkkeja, viittaa siihen, miten musiikki voi kuulumisen ja tuntumisen lisäksi maistua. Minusta todella hyvä musiikki voi tuntua samalta kuin söisi ihan sikahyvää karkkia, kuten lakritsia tai toffeeta tai Dumleja. Luultavasti on kyseessä musiikin yhteys aivojen mielihyväkeskukseen. Muuan matemaatikko on myös säveltänyt pieniä melodioita vastaamaan perusmakuja makea, suolainen, hapan ja kirpeä.

Jokainen säveltäjä suhtautuu teostensa esittämiseen varmasti eri tavalla. Tällä erää oma suhtautumiseni on vain elämää - suhtautuminen: olen otettu, jos muusikot tekevät kappaleeseen itselleen mieluisia muutoksia. Minusta se on merkki siitä, että he haluavat ottaa kappaleen omakseen. Jos jokin juttu tuntuu liian hitaalta, voi nopeuttaa. Jos joku merkitty jousitekniikka tuntuu turhalta, jättäkää pois. Tietenkin jotkut muusikot voivat kokea sen vaativana, mutta sitä varten nuotissa on sitten niitä merkintöjä.

Ajattelen nuotin olevan alusta teokselle alkaa elämään omaa elämäänsä, ja kunkin muusikon käsissä se elämä on aina vähän erilainen.

Aijai-jai-jai-jaaaa!

Viime viikolla sain mennä kuuntelemaan kvarteton treenejä. JÖSSES miten mielettömän upea poppoo! Siis niin hienoja muusikoita ja yhden treenikerran perusteella saivat jo kappaleen kuulostamaan kokonaiselta. Viuluissa Heidi Ilmolahti ja Sanna Kokko, alttoviulussa Ella Männikkö sekä sellossa Otto-Aaron Takala. Huikeita nykäriteoksia nykäriteoksia konsertissa kuullaan Sergio Castrillónilta, jonka sellovirtuositeetti on minulle jo entuudestaan tuttua ja mielenkiinnolla odotan, mitä sieltä tällä kertaa pärähtää ilmoille. Minullekin vielä tuntemattomia säveltäjiä ovat Lasse Kallioniemi, Teemu Mastovaara ja Pauli Uusitalo, joiden teosten kuulemista odotan tietenkin…

korvat auki.

Korvat auki -yhdistyksen Värähdyksiä 1 -konsertti 19.9.2020 klo 19.

Alakulttuurikeskus Loukko, osoite Castreninkatu 7.

Vapaa pääsy, mutta virustilanteesta johtuen varaa paikkasi etukäteen täältä.