Kamppiin saakka on hilkulla, että ehtii. Olisiko lähempänä pysäkkiä, jolta nousta bussiin?, taksikuski kysyy. Jään odottamaan Sysmän-bussia Viikkiin puoleksi tunniksi. Parempi näin päin, sanon kuskille. Parempi näin, kuin että myöhästyy.
Hänet valitsisin tiimiini Amazing Racessa.
Saan yläkerrasta päätyhuoneen, jonka ikkuna antaa länteen. Villakoirat pakenevat nurkkiin astuessani huoneenkynnyksen yli. Avainnippuun on kätketty avain avantopaikkaan. Järvessä jäätyvät varpaat ja salpautuu hengitys, mutta muutamissa sekunneissa veteen jäävät huolet.
Kirpputorilla voi maksaa ainoastaan käteisellä. On matalaa ja hiljaista. Näkymä ikkunasta: metsäinen horisontti.
Joissakuissa kuusissa on vielä jouluvalot. Vanhan kartanon piano vain vähän epävireessä.
Ylitin Sysmän rajan pakkaslumisten peltojen keskellä toissa aamuna. Kuvasta puuttui vain Vesa-Matti Loiri ajamassa kohti pohjoista.
Diagnosoin itselläni vastikään tekstiuupumuksen. Kaikesta mitä laittoi paperille tuli tunne, että en mä nyt tota tarkottanu. Täällä peltomaisemassa saattaa kadottaa kykynsä kiroilla, mutta kirjoittaa aloin heti. Jatkuvasti kehrää päässä joku runo.
Yorgos Lanthimoksen The Killing of a Sacred Deer (2017) on viimeisin lempielokuva. (Katsottavissa Yle Areenassa 6.3. asti!) Lanthimoksen ja Paolo Sorrentinon elokuvissa on samaa valuvaa, mehukasta painavuutta. Niissä ihmiset näyttävät fyysisesti hyvin raskailta, rakennuksista puhumattakaan.
Colin Farrell on Lanthimoksen elokuvissa – toinen niistä on The Lobster (2015) – erityisessä terässä. Kamera hyväilee Farrellin karismaa lähietäisyydeltä, ja haluaisin työntää naamani siihen partaan.
The Killing of a Sacred Deerissä Farrell näyttelee kirurgi Steven Murphya. Stevenin elämässä on kaikki keskiluokkaisen hyvin, mutta kuviossa epäsopiva palanen on myöhäisteini-ikäinen Martin (Barry Keoghan). Martinin ja Stevenin suhteen laatu avautuu katsojalle ja Murphyn muulle perheelle hiljakseen.
Martin on tavallaan söötti, mutta hänessä on samalla jotain hyvin luotaantyöntävää. Sillä tavoin että alkaa miettiä, mikä oikeus minulla on pitää häntä luotaantyöntävänä, kun hän on tuollainen… ihan söötti nuori mies?
Martinin kykyä tekoihinsa ei selitetä, ne vain tapahtuvat.
Elokuva palkittiin Cannesin festivaaleilla parhaasta käsikirjoituksesta, jonka takana ovat Lanthimos ja Efthymis Filippou. Sanottakoon, että en suosittele elokuvan katsomista ihmisille, joilla on pieniä lapsia.
Toinen suositus Yle Areenasta: The Fall -sarja (2013–16), myöskin karmaiseva sykolokine rilleri. Pääosissa Gillian Anderson ja Jamie Dornan. Katsoin sarjan ehkä viisi vuotta sitten, ja Stella Gibsonia (Anderson) ihaillen aloin harkita ampumaharrastusta vapauttaakseni patoutuneita aggressioita.
Päätin alkaa pasifistiksi, joka kirjoittaa aggressiivisesti.
Tällä kauhukierroksella katsoin Uhrilampaat (1991) pari kertaa. Pitäisi katsoa vielä kerran istumalla käsien päällä, jotka hapuavat aina tekemään maanisesti muistiinpanoja kesken elokuvan tai googlettamaan siinä soivia biisejä. Hannibal Lecterin (Anthony Hopkins) puhe on kyllä kuin musiikkia itsessään.
Fly fly fly, fly fly fly…
Onko Uhrilampaissa kyse siitä, kuinka Clarice saa rohkeuden jahdata pahuutta kiinni omien painajaistensa voimalla; jotta karitsojen huuto lakkaisi? Ja siitä, että kun yksi hiljenee, seuraava karkaa aitauksesta?
Kaiken tämän lisäksi Edith Södergran on yrittänyt tulla elämääni peruskoulun päättäjäisistä alkaen. Kuvataidediplomin yhteydessä sain kuvisopettajalta Karri Kokon kirjan Kohtaamisia (2004), jossa Södergranin runoja on rinnan Helene Schjerfbeckin maalausten kanssa. Yliopiston työharjoittelun päättyessä kesällä 2015 sain harjoittelun ohjaajalta lahjaksi Agneta Rahikaisen Södergran-elämäkerran, Runoilijan elämä ja myytti (2014).
Olen kantanut kirjoja muutosta toiseen, mutten avannut kertaakaan.
Pari viikkoa sitten ystäväni antoi luettavaksi Aino Vähäpesolan Onnenkissan (2019), jonka sisäkannessa lukee: ”Onnenkissa on romaani naiseudesta, joogasta, seksistä, Edith Södergranista…”
Okei Edith, mitä asiaa?
Aloitin Kohtaamisista.
Virrat joluvat siltojen alitse,
kukat loistavat teiden varrella,
metsät kumartuvat suhisten maahan.
Minulle ei mikään enää ole korkeaa eikä matalaa,
mustaa eikä valkoista
nähtyäni valkopukuisen naisen
rakastettuni rinnalla.
Ihan kuin olisimme tunteneet aina. Ihan kuin Edith olisi vain halunnut jutella kanssani kaikki nämä vuodet.
Kirjoitettu Villa Sarkian kirjoittajaresidenssissä.