Tämä ei ole mikään jäähyväiskirjoitus.
Bloggaamisen ydin keskittyy kirjoittajan omaan elämään ja ajatuksiin. Henkilökohtaisuus on blogia keskeisesti määrittävä tekijä. Olen kuullut suosittujen bloggaajien, jotka ovat luoneet toimivan ja menestyksekkään henkilöbrändin, sanovan, miten heitä välillä kyllästyttää ottaa kuvia omasta naamastaan. Siis katsoa ja muokata kuvanmuokkausohjelmilla sitä. Omaa naamaa.
Minulla naamaani ei ole näkynyt blogissa juurikaan, ja silti se meinaa kyllästyttää.
On väsyttävää välillä keksiä omaa sanottavaa ja ajateltavaa. Ja miksi alun perin aloin kirjoittaa blogia, oli se, että halusin kaikille ajatuksilleni ja analyyseilleni jonkin ulostamiskanavan. Onnea, tehtävä suoritettu! Ja täytit toissapäivänä 31.
Tämä on myös asia, joka minut on bloggaamisessa yllättänyt. Että ei minulla niin paljoa olekaan koko ajan asiaa. Toisaalta, kyllähän sitä aina saisi jonkun sepustuksen aikaiseksi vaikka kahvinkeitosta – mikä on yksi elämän tärkeimmistä asioista – mutta pitäisikö sitten blogin nimi olla vain “muusta”?
Ei.
Joskus voisi olla kivaa olla uutistoimittaja. Olisi valmiiksi annettuina muiden elämien tapahtumat ja sattumukset, joista kirjoittaa. Että hei, olen tänäänkin ajatellut paljon asioita, mutta ne ovat niin randomeita että ne eivät kiinnosta melkein itseänikään. Mutta SEN SIJAAN
Oletteko katsoneet Ricky Gervaisin After Life -sarjaa Netflixistä? Päähenkilö on töissä pikkukaupungin paikallislehdessä, jonka toimittajat käyvät ekstentristen paikallisten luona tekemässä juttuja heidän eksentrisistä elämäntyyleistään. Koululainen, joka soittaa nokkahuilua sieraimillaan. Arrogantti sovinistiterapeutti, joka kesken terapiasession käy elämänsä sotaa Twitterissä. Toimituksen sihteeri, joka on vain käsittämättömän suurisydäminen naiivi höpsötys, että hellyyteen meinaa kuolla.
Lempparini on heebo, joka on kerännyt asuntonsa täyteen kaikkea maailman paskaa. Siis ihan oikeasti: kerännyt vaan kaikkea ROINAA! Tyyppi elelee tavaratungoksen keskellä ilman että mahtuu kääntymään ja painostaa toistuvasti toimittajia tekemään etusivun jutun itsestään. Ja se postinkantaja, joka lukee kaikkien kortit…
Kaunokirjailijanakin pitäisi keksiä juoni, jos muuten pääsisikin muiden ihmisten päiden sisään. Voihan sitä uudistaa romaanin muodon ja olla kirjoittamatta mitään juonta. Olen kuullut sinusta, Rachel Cusk.
Ehkä se on niinkin, että tv-sarjat, elokuvat, lukeminen, kirjoittaminen, kolmen ihmisen ka… Ehkä voisin kirjoittaa karanteenikokemuksista? Eristyksissä nautittavat kulttuurituotteet eivät ylläpidä viriiliä aivotoimintaa sitten kuitenkaan samalla tavalla kuin aktiivinen, liikkuva elämä, joka sisältää kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Siinä se.
Olen miettinyt sitä sanontaa, että vähemmän on enemmän. Ja miten se rokkari sanoi, että less is NOT more, MORE is MORE! Tajuan logiikan, mutta se on aina häirinnyt minua.
Kun asioita on vähemmän, ne vähäiset asiat saavat enemmän tilaa. Enemmän on lukumääräisesti enemmän asioita, mutta yksittäisillä asioilla on vähemmän tilaa. Eli vähemmän on enemmän niitä asioita, joita on.
Ajattelin asiaa viime lauantaina irrotellessani hiusharjasta hiuksia vessanpönttöön.
Kerroinko muuten, että näin Esko Valtaojan kävelevän yksi ilta metron portaissa aivan muina Esko Valtaojina, enkä uskaltautunut mennä hihkaisemaan että hei, se olin minä joka silloin kysyi itsereflektiosta? Uutinen: en uskaltanut. Mutta terveisiä.
Kenellehän sitä seuraavaksi lähettäisi sähköpostia. Ideoita?
Ps. Blogilla on nyt oma facebook-sivu! Sieltä kun käytte tykkäämässä/seuraamassa, saatte heti tiedon uudesta postauksesta. Tämä onnistuu myös seuraamalla meitsin instagram-tiliä @anneteikari.
Ja jos tuntuu siltä, että joku kirjoitus kolahti, voi näpäyttää pikkusydäntä kirjoituksen lopussa. Siitä tulee niin hyvä mieli! Tietää, että sielläkin puolen ruutua on elämää. Kiitos <3