Elokuu on alkanut, kuten myös elämäni. Kiitos kesä 2021, vihasin sinua.
DeWolffin Blood Meridian I on niin vitun hyvä biisi!!! Tulkaa sanomaan minulle päin naamaa, että ei ole, niin lyön turpaan. Biisi on nyt Musiikista ja muusta -soittolistalla Spotifyssa, ja jonkun pitäisi sitäkin soittolistaa jaksaa mainostaa.
Ottakaa seurantaan!
Katsoin perjantaina Englantilaista potilasta puoleen väliin saakka kunnes tajusin, että minua ei voisi vähempää kiinnostaa mitä henkilöhahmoille tulee tapahtumaan ja jätin kesken. Elokuva löytyy Yle Areenasta, jos jotain kiinnostaa.
Yle Areenassa on myös suomalais-espanjalainen Paratiisi, joka sen sijaan on tosi hyvä dekkarisarja! (Sanotaanko dekkareiksi vain kirjoja vai voiko sanoa myös tv-sarjaa?) Riitta Havukaisen karismalla voisi täyttää sataviisikymmentä jäähallia ja vieläkin jäisi yli. Kauttaaltaan näyttelijät ovat upeita, ja varsinkin Sami Uotila teki vaikutuksen.
Ulkomaalaisissa elokuvissa ja sarjoissa suomalaisia näyttelijöitä katsoo usein holhoten, että “miten se nyt pärjää siellä”. Minusta tämä kertoo jotain hyvin olennaista kansallisen itsetuntomme varovaisuudesta. Spike Leen BlacKkKlansmanissakin näin Jasper Pääkkösen näyttelemässä, en hänen roolihahmoaan. Mutta HYVÄ JASPER!
Paratiisi kertoo hiljenemisen kulttuurista, vallankäytöstä, lapsen ja vanhemman suhteesta, muistisairaan kanssa elämisestä, sarjamurhista Fuengirolassa – muutaman teeman mainitakseni.
Sarjan musiikki soi jollain tapaa ”keskitaajuudella” – en tiedä mitä se tarkoittaa, mutta en keksi muutakaan; ehkä epädramaattisuutta? Musiikki kuvasi enemmän ympäristöä kuin pureutui dramaturgisiin tapahtumiin, ja se toimi.
Tietynlainen arkisuus ja maanläheisyys tekevät sarjasta uskottavan: uskoin jokaisen henkilöhahmon. He olivat oikeita ihmisiä oikeassa elämässä; näin ihmiset toimivat. Sarja on tunnelmaltaan pieni, mutta teemat ja tapahtumat ovat isoja.
Nyt katson asuntoja Amsterdamista ja Utrechtista, aloitan uutta elämää.