Yle Areenaan ilmestyi viime perjantaina Sally Rooneyn kirjasta Normaaleja ihmisiä tehty tv-sarja. Olin innoissani, automaattisesti. Mutta innostuksestani kajasti onttous.
Oikeastaan odotin vain, että näkisin jonkun muun tekemät kasvot henkilöhahmoille. Marianne, tuo viheliäisen teräväpäinen, joka kasvoi koulukiusatusta lukiolaisesta elegantiksi yliopisto-opiskelijaksi. Connell, niin mukavan oloinen kunnon poika kuin unelmavävyltä odottaa saattaa, joka sitten kiltteyttään ja pelkuruuttaan käyttäytyy kuten ääshooli vain voi. Connellista kävi sarjassa ilmi myös, kuinka mukavuudella voi peitellä omaa todellista luonnettaan, ja miten tukahduttavaksi se käy.
Samalla odotin, että saisin kasvot Mariannen äidille ja veljelle. Että saisin nähdä ihmiset, joihin kohdistaa vihani. Myöhemmin sekä äiti että veli näyttäytyivät kutistettuina, nöyryytettyinä, hyvin pieninä ihmisinä, joita kohtaan olin enää välinpitämätön.
Sanottakoon, että sarja oli todella hyvä, mutta. En tiedä, mitä pitäisi maailmassa tapahtua, että filmatisointi ylittäisi aiemman lukukokemuksen samasta tarinasta. Lehmien pitäisi ihan oikeasti saada siivet selkäänsä ja alkaa lentää?
Elena Ferranten Napoli-sarjasta tehdyn ensimmäisen kauden kohdalla ajattelin, että kirjan päähäni luoma tunnelma olisi jotenkin yksityinen, valaisusta ja puvustuksesta alkaen, mutta ei, Napolin kadut olivat harmaita ja täynnä hiekan pölyä televisioinnissakin. Normaaleissa ihmisissä kajastaa kylmä sinisen sävy kaikkialla, on harmaan kuulasta ja sataa. Se onkin se kirjailija, joka kirjan maailman luo päähäni, en minä itse. Kirjailijan kieli. Siinäpä kirjallisuuden voimakin.
Sitä ei lukiessa huomaa, että kirjailija luo sana sanalta tavaroista, henkäyksistä, silmänräpäyksistä alkaen sen maailman, jossa tapahtuu asioita. Kieli punoo maailman, johon itse astuu sisään. Maailman sisälle ilmestyy asioita, mutta lukijana ei rekisteröi, mikä kaikki syntyy sanoista ja minkä synnyttää omilla mielikuvillaan.
Joitain tekstejä lukiessa verenpaine nousee saman tien (koronauutiset). Joitakin kirjoja lukiessa alkaa pulssi automaattisesti hidastua. Luen tällä hetkellä Charles Bukowskin Ham on Rye (suom. Siinä sivussa). Vaikka Bukowski käsittelee kirjassaan inhottavaa, silmitöntä fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, niin että se tulee aivan iholle, hän tekee sen jotenkin niin arkisen runollisesti, että elämäänsä ja lukemista pystyy jatkamaan. Sitä vain hyväksyy ihmisten karmeuden.
No, Rooney on modernia ihmissuhdevaltapelin kuvausta parhaimmillaan. Tosin sarjaa katsoessa mietin, että voisiko tämä oikeastaan olla jonkinlainen versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta? Nämä asiat eivät oikeastaan muutu; ihmisten tunteet ja suhteet eivät muutu, mutta estetiikka, arvot ympärillä muuttuvat. Niinkö?
Sarjassa oli antoisinta oli raastava tunnenäytteleminen pääosanäyttelijöiltä Paul Mescalilta ja Daisy Edgar-Jonesilta. Itketti, monta kertaa.
Katsoin sarjaa koko ajan tarkkaillen itseäni ulkopuolelta: miten tämä filmatisointi vaikuttaa minuun? Mitä keskustelen tästä kirjan lukeneen kaverini kanssa? Miten muistan tämän kohtauksen kirjasta? Tämä ei antanut kokemukseen mitään uutta, vaan vei siitä pois jotain – uutta.
Toisin kuin Napoli-sarjan ensimmäinen kausi ainakin oli tehty kirjaimellisesti kirjojen juonta mukaillen, mielenkiintoisinta Normaaleissa ihmisissä olikin ohjaajan ottamat vapaudet tulkita ja rytmittää joitain merkittäviä kohtauksia uudelleen. Mutta sittenkin mietin, että ai joo, he ovat ratkaisseet tämän kohtauksen näin.
Olen usein ruokaloissa tai julkisissa kulkuvälineissä nähnyt ihmisten katsovan syödessään tai matkatessaan tv-sarjaa paskaluukun kokoisista puhelinruuduistaan. Ja ajatellut, että onpa ankea elämä. Mutta kun katsoin Normaaleja ihmisiä puhelimen näytöltä sängyssä kesäkuun valoisina, unettomina aamuyön tunteina, se toikin siinä hetkessä lohtua. Läppärin avaaminen olisi ollut ihan liiaksi merkki siitä, että olen hereillä.