Kun haluaa sanoa jonkin asian, mutta ei viitsi sanoa sitä suoraan, on yleinen läpändeeros kirjoitusten julkaisussa laittaa asian perään kysymysmerkki. Tällöin asia muuntuu väitteestä ehdotukseksi. Eli onko niin, että kaupunginorkesterin konsertissa, jossa soitetaan tuoreimmillaan 170 vuotta sitten sävellettyä musiikkia, orkesteri on elävä, mutta musiikki kuollutta?
Noin yleisesti ottaen olen suurisuinen nykymusiikin puolestapuhuja konserteissa. Minusta on pöyristyttävää, siis pöy-ris-tyt-tä-vää, miten vähän isoissa saleissa soi 2000-luvulla sävelletty klassinen musiikki suhteessa perinteiseen standardiohjelmistoon. Että soitettaisiin musiikkia, jota tehdään nyt – kerran Suomessa ammattisäveltäjien kunta on! Tämä on myös henkilökohtaista: kaikki vähänkään nostalgiseksi tulkittava, aiheuttaa minulle allergisia reaktioita polvitaipeissa. Se on hyvin, hyvin epämukavaa.
Klassisen musiikin rahoitusrakenne aiheuttaa sen, että vaikka kuinka haluttaisiin tehdä uutta ja kivaa, ei ole kuulemma rahaa. Eräskin konserttitalon johtaja sanoi näin. Klassista musiikkia tuetaan Suomen valtion kulttuuribudjetista eniten. Eli rahaa on, mutta miten raha järjestäytyy ja mitkä ovat edellytykset sen saamiseksi, on ilmeisesti se aita. Mene tiedä.
Konsertissa katsoin orkesteria kuin olisin ollut museossa. Näytti siltä kuin puolikuun muodostelmaan asettunut orkesteri olisi ollut lasikuvun alla esittämässä menneitä aikoja. Tämä ei ole vähättelyä tai ivailua, vaan löytämäni kulma, josta saatoin nähdä 200 vuotta vanhan musiikin soittamisen arvon. En osaa vielä sanoa, mikä se on, mutta se on.
Rossinin alkusoitossa kuulin rock’n’rollia. Orkesteri oli mainiossa balanssissa, jossa musiikin elementit oli mahdollista eritellä tarkasti toisistaan: miten jouset jyystivät ja kontrabassot pauhasivat. Kapellimestari Simone Young oli selvästi tekijäihmisiä. Musiikista kirjoittaminen on muuten ihan helvetin vaikeaa, enkä kadehdi tässä tehtävässä yhtäkään kriitikkoa. Ja kukaan tuskin kadehtii myöskään minua musiikkikirjoittajana – jouset jyystivät... Tsiisus.
Miten kapea soitettava säveltäjäkavalkadi on!? Myös naiset ja monet muutkin ihmiset Schubertin, Schumannin ja Rossinin lisäksi sävelsivät jo 1800-luvulla, ennen sitä ja sen jälkeen. Mutta se museaalisuus tulee juuri tästä, että sitä mennyttä musiikkia pidetään niin suuressa arvossa. Eikä siinä mitään, kun olisi muutakin. Emmä tiiä. Onneksi ohjelmistopölytystä tehdään ja siitä keskustellaan nykyään enemmän. Muutos olkoon hidas, mutta tapahtukoon.
Harmittaa, että vaikka rakastan monenlaista klassista musiikkia, konserttitilanteessa näen enemmän valituksen kuin ylistyksen aiheita – jälkimmäiseen sijoittuu poikkeuksetta soittajien taituruus ja heittäytyminen. Mutta ulkoiset järjestelyt, missä ja miten, tekee musiikista etäisen ja yleisöstä yksinäisen.
MUTTA SIIS: Rakastin illan solistia! Daniel Müller-Schott, marry me. Hän soitti kuin olisi laulanut sanoja sellollaan. Robert Schumannin sellokonsertti on kuulemma ollut teos, joka hänet sai lapsena alun perinkin innostumaan soittamisesta. Tämä emotionaalinen side välittyi. Se ilmeiden dramaattisuus…
Väliajalla juotiin viinilasit ja se piti minut juuri ja juuri paikoillani viimeisen sinfonian aikana. Suuret teoskokonaisuudet kuten musikaalit, oopperat ja sinfoniat, usein teatterikin, saavat usein minut pitkästyneeksi. Lakoan kuin maantiejyrän alle, enkä kuule soittajia massiivisen rakenteen alta. Sitten ajattelen vain, että oispa kaljaa. Franz Schubertin 4. sinfonia, myös sinä teit sen.
Konsertissa on kivaa tehdä muutakin, kuin kuunnella musiikkia. Minusta se on hyvin erityislaatuinen tilanne, että istutaan hiljaa kuin patsaat rivissä. Yksi tuttu kontrabasisti nojaili soittimeensa aina kun oli vain mahdollista. Saman tien, kun hänen oma osuutensa oli ohitse, hän hengaili vasten jyhkeää soitintaan kuin olisi ollut lomalla. Ihailin tuota rentoutta, asialliset hommat hoidetaan ja sitten ollaan vaan. Vieressä istuneella herralla oli puku päällä ja lyön vetoa, että hän oli kausikorttilainen. Solisti ja kapellimestari kukitettiin pulskeilla tulppaanikimpuilla. Kerran musiikkilukioaikoina laskimme konsertissa kavereiden kanssa, monellako orkesterimuusikolla oli sormukset vasemmassa nimettömässään. Opimme valtavasti, suosittelen.