Tiedättekö sen tunteen, kun jotain elokuvaa katsoessa pitää välillä laittaa kuva pauselle ja puhallella? Toivoin, että Kummisetä I jatkuisi ikuisesti ja pääsisin ensikohtauksen hääjuhliin mukaan. Joistain elokuvista tietää ensimmäisten kahden minuutin perusteella, että rakastaa sitä.
Karanteenipääsiäiseni käsitti Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvat. Yksi per päivä.
Elokuvista on tehty monta väitöskirjaa, ne on käännetty ylösalaisin lehtiartikkeleissa, analyysi analyysin perään. Viime vuosien haastatteluvideoissa näyttelijät muistavat enää anekdootteja sieltä sun täältä kuvauksista. Silti haastattelut pitkittävät hetken aikaa tarvetta olla osa Corleone-suvun elämää.
Ensimmäisen Kummisedän katsottuani lähetin ystävälleni kiihkeän ääniviestin, jossa kerroin TAPPAVANI KAIKKI, jotka ovat KOSKAAN SANONEET PAHAA SANAA VITO CORLEONESTA!
Niistä elokuvista on ihan hirveän vaikea kirjoittaa mitään. Ne pitää kokea. Minullekin oli hoettu, että ”sun pitää vaan kattoo ne”. Aion laittaa elokuvateattereihin toivomuksen, että niiden taas avauduttua trilogia voitaisiin näyttää oikealta valkokankaalta. Rivieraan lähetin jo viestin.
Ennen joulua katsoin Martin Scorsesen The Irishmanin ja vastikään Gangs of New Yorkin. Viimeksi mainittu ei sinällään kerro mafiasta, vaan New Yorkin alamaailmasta 1800-luvulla, mutta samaa jengitappelua sekin on. En voinut välttyä vertailulta, miksi Coppolan mafiaelokuvat toimivat niin paljon paremmin.
Juttelin The Irishmanista oman kummisetäni [sic] kanssa alkuvuodesta ja hän oli tykännyt elokuvasta. Kysyin, että mistä elokuva hänen mielestään kertoi. Hän sanoi, että no vanhenemisesta ja lojaaliudesta ja vallasta luopumisesta. Olin ihan että mitä what, missä välissä? Scorsesen elokuvissa olen vartin jälkeen pihalla siitä, miksi joku tyyppi seuraavaksi ammutaan. En myöskään elokuvaa katsoessa tajunnut, että ”I heard you paint houses” oli koodikieltä sille, että ”kuulin että tapat ihmisiä palkkaa vastaan”. The Irishmanissa kiinnostavimmat kohtaukset – DeNiron henkilöhahmo keskustelemassa tyttärensä kanssa menneisyydestään tai papin kanssa katumuksesta – kestivät yhteensä ehkä 2 minuuttia. Ehkä en vain ole kohderyhmää.
Coppola kuvaa mafiakulttuuria ja sen vaikutusta henkilöhahmoihin. Henkilöiden kehittymiselle jätetään fyysisesti aikaa. Ei kerrota vain tarinaa, vaan ihmisistä. Kostamisen perinteestä, joka kasaantuu sukupolvelta toiselle. Hahmot ovat olemassa omanarvontuntoisina, joiden voi kuvitella jatkavan elämäänsä elokuvan päätyttyäkin. Näytetään kokoontuneet ihmiset, ajankuvaa. Jos kyseessä olisi orkesteri, kapellimestari antaisi tilaa tilanteille kehittyä yliohjaamatta. Tai siltä se luontevuus ja uskottavuus näyttää, ehkä siksi, että kaikelle on osoitettu oma paikkansa.
Coppola joutui taistelemaan visiostaan tuotantoyhtiön kanssa, joka ei luottanut näyttelijävalintoihin. Al Pacino ei vielä silloin ollut tunnettu kuin teatterilavoilta ja Coppola sai tehdä kynsin hampain töitä pitääkseen haluamansa näyttelijät. Marlon Brandoa epäiltiin myös. HUH HUH. No mutta on olemassa myös vähän mistään tiennyt levy-yhtiö, joka käännytti Beatlesit oveltaan, koska ”kitaravetoinen rock” oli kuulemma aikansa elänyttä. Että näin.
Halulle syöpyä elokuvan sisään on varmasti olemassa oma tutkimustermi. Tiedätte varmaan, että Gilmoren tyttöjä katsoessa pakastepitsat, viinerit ja kahvi alkavat vaikuttaa aivan käyvältä jokapäiväiseltä ruokavaliolta. Mad Menissa viski ja tupakka ja avioliiton ulkopuoliset suhteet. Kummisetä II:n väliajalla kävin tupakalla. Sisäpihalla ei saanutkaan polttaa, joten menin sisäpihan takaiselle pienelle kujalle graffitimaalausten viereen. Ja voi pojat, siinä oli tunnelmaa. Pimentynyt ilta, tihkusade… Tosin poltan enää kaksi kertaa vuodessa ja parien henkosten jälkeen aloin voida pahoin, joten se siitä tunnelmoinnista. House of Cards oli kanssa jokunen vuosi sitten aika intensiivinen kokemus. Luulin jossain vaiheessa ihan oikeasti herääväni seuraavana aamuna Claire Underwoodina.
Kun ystäväni kysyi viestillä osoitettani Kummisetien ollessa ns. käynnissä, olin varma, että hän on lähettämässä palkkamurhaajia ovelleni. Mutta toistaiseksi – hengissä ollaan.