Aamulla luin Silvia Hosseinin uusinta esseekokoelmaa Tie, totuus ja kuolema terassilla ja join päivän ensimmäisen pannullisen teetä. Ajattelin, että hitto minulla on hieno elämä.
On ollut ikävä bloggaamista! Pääsykoehommelit alkavat olla loppusuoralla, ensi viikolla on haastattelu, ja sitten vain jännitetään. Palaan siksi ainakin kesän ajaksi blogiin tuttuun tapaan joka tiistai!
Viime viikkoina olen tuijottanut kaikki Suurmestari-jaksot ja viikonloppuna aloitin Notting Hillin sadannenviidennenkymmenennen kerran alusta. Oi, Hugh Grant.
Kun nyt ajattelen, suurin osa katsomistani elokuvista ovat kertoneet varhaiskeski-ikäisten (vaihtoehtoisesti ”myöhäisnuorten”), keski-ikäisten, myöhäiskeski-ikäisten tai vanhusten elämästä. Ihmissuhdekiistoja, perhedraamaa, valtavia muutoksia, tragedioita, onnea, talon myymistä, hautajaisia.
Olen koko pienen ikäni hakenut samaistumiskohteita erityisesti eläkeiän ylittäneistä päähenkilöistä. Syy siihen on varmaan se, että olin syntyessäni henkisesti 66-vuotias.
Mutta olen vasta nyt siinä iässä, 32-vuotias, jonka ikäisistä Notting Hill kertoo. En tiedä, miksi se kutkuttelee minua niin. Ehkä koska periaatteessa voisin nyt olla oman elämäni Anna Scott. Sen sijaan olen Bridget Jones nimeltä Anne Teikari.
Minuun tarttui – lehtijutusta, podcastista, elokuvasta, tv-sarjasta, mitä näitä on – ajatus, että aikuisuus on oikeastaan paljon vapaampaa kuin lapsuus. Aikuisena saa paljon enemmän itse päättää mitä tekee. Päätökset myös alkavat painaa paljon enemmän.
Jossain on nimittäin hyvinkin tarkkaan määritelty, millaista on hyvä elämä ja miten se etenee opintoineen ja parisuhteineen. Fokuksen pitäminen omassa tiessä vaatii aktiivista raivaamista.
Pitäisikö perustaa uskonlahko?
Hosseinin kirjoittamaa historiikkia arabien vaikutuksista eurooppalaiseen sivistykseen keskiajalla on vaivalloista, mutta vaivan arvoista lukea, vaikkakin se jää pitkälti referoinnin tasolle. Subjektiivisessa esseessä kaipaan Hosseinilta välillä enemmän subjektia.
Tämä toteutuu kirjoituksessa kivuliaasta peräaukon fistelistä, jonka myötä avautuu monta kiinnostavaa faktaa myös Ranskan Aurinkokuninkaasta, Ludvig XIV:sta. Muun muassa väitetään, että hän peseytyi kaksi kertaa koko elämänsä aikana.
Oi, 1600-luku!
Minun on aina ollut vaikea hahmottaa historiallisia kokonaisuuksia. Jään vain suu auki järkyttyneenä pohtimaan, miten ihmeellinen tämä maailma on.
Ajatelkaa vaikka bluetooth-kaiutinta: laitteet keskustelevat keskenään ilman piuhaa.
Hosseinin feminismikritiikin alla pitää antautua epämukavuudelle. Se, kun tajuaa, MILLAINEN MÄNTTI ON, on ihmeellisellä tavalla vapauttavaa. Paradoksaalisesti pyrkimykseni täydellisyyteen onkin epätäydellisimpiä piirteitäni. On vapauttavaa tajuta olevansa totaalisen imbesilli ääliödorka, ja ettei lopullisesti voi asialle mitään.
Hosseinin esseekokoelma ei ole kokonaisuutena koherentti, viihdyttävä ja väkevä – siis täydellinen –, kuten odotin, mutta sillä on hetkensä kuten meillä kaikilla.
Kävin pari viikkoa sitten Eirassa. Ei ollutkaan varaa lähteä Porvooseen, niin lähdin Eiraan.
Voisin luetella retkeltä teknisiä yksityiskohtia: laineet merellä ja horisontin, jonka saaret sotkevat, keskinkertaisen lounaan, Aku Louhimiehen kävelemässä vastaan, paleltuvat sormet, harhailun Hernesaaressa (onhan Hernesaaren lempinimi Hernari, onhan?) – mutta niitä tuntuu turhanpäiväiseltä luetella. Tuollaisen päivän vaikutus on paljon suurempi.
Marjaniemen rannalla rantakallioon on muokkautunut nojatuolin muotoisia kohtia, pehmeitä kaaria, joille asettaa tyyny, mutta ne eivät johdu minusta, vaan vedestä. Vieruskaverilla on termari, jonka kupissa hän uittaa voileipäkeksiä. Oikealla puolella avataan kuohuviinipullo ja mansikkarasia, vihreämekkoinen näyttää onnelliselta.
Jos olet elänyt laatikossa kuten itse olen, ja kuullut Schitt’s Creekistä vasta nyt, se on komediasarja televisiossa. Keskiössä on yltiörikas perhe, joka menettää kaiken omaisuutensa ja joutuu muuttamaan aikoinaan vitsillä ostamaansa peräkylään nimeltä Schitt’s Creek.
Ekstravagantin elämäntyylin ylläpito on irtaannuttanut perheen toisistaan niin totaalisesti, että omintakeiset isä, äiti, poika ja tytär ovat toisilleen melkeinpä tuntemattomia. Heidän lähentymistään ja kasvuaan seurataan pikkukaupungin hyväksyvässä sylissä. Sitä voi katsoa Cmoresta.
Kyseessä on komedia, mutta itkin ensimmäisen kerran monista, kun Alexis tunnusti rakkautensa Tedille. Kuin napista painamalla jotain irtoaa liitoksistaan. Vaikka lausutut repliikit olisi kuullut ja nähnyt televisiossa monta kertaa aiemminkin, Alexisin ”I love you” iskee kuin moukarinheitto palleaan.
Oletko sinä rehellinen?
Kun Netflixin Grace & Frankien kolmannella kaudella lähes kahdeksankymppisen Jane Fondan näyttelemä Grace riisui tekoripsensä, hiuslisäkkeensä ja pyyhki meikkinsä 20 vuotta nuoremman miesystävänsä edessä, ja sanoi, että tällainen minä olen, enkä jaksa enää peitellä, tajuaa voimalla, miten vaikeaa haavoittuvaisuus on.
Näihin sekalaisiin tunnelmiin jäämme tällä kertaa. Voin kertoa, että tein juuri kukkakaalipitsaa, eikä siitä tullut onnistunut. Liikaa kananmunia.