Identiteettini on Amsterdamin ainaisen vastatuulen riepottelemana irtaantunut liitoksistaan ja makaa nyt riekaleina täkäläisillä pyöräteillä. Olen yrittänyt löytää itseäni, koska se on selkeästi jossain piilossa, tämä ”uusi minä”, ja ajattelin hetken, että minusta tulee kolumnisti naistenlehteen. Ei kirjoituksiani sinne kuitenkaan hyväksytty, hyvä luoja. Niissä olikin enemmän kyse yrityksestä muodostaa suhde maailmaan ja itseeni, kuin tarpeesta sanoa mitään journalistisesti merkittävää. Niinpä olen taas bloggaaja.
Identiteettiäni ei kuitenkaan romuttanut torjumiskirje naistenmedialta. Mutta voitteko kuvitella, että puhun nykyään sujuvaa hollantia. Muutto uuteen maahan, uusi ura, status quon hajoaminen ja siitä luopuminen ovat hajottaneet käsityksen myös itsestäni. Minulla on nyt vähemmän kannettavaa, mutta olen alastomampi kuin ennen.
Sanottakoon, että joskus minulla oli kyllä journalistinenkin agenda. Halusin viedä nykyklassista musiikkia uusille kuulijoille sekä mäiskiä kyseisen genren sisäistä epätasa-arvoa.
Mutta onkin helppo olla osana ulkopuolista oikeamielistä enemmistöä puolustamassa vähempiosaisia. Nyt kun itse naisena yritän tehdä sitä mitä elokuvasäveltäjät tekevät, tasa-arvoasioiden rummuttaminen on tehnyt minusta vain hauraamman, ei vahvempaa taistelemaan.
Sally Rooneyn Intermezzossa Peter on myös pakotettu nöyrtymään sisäistämiensä vähemmistövihan ja enemmistönormin edessä, kun huomaa olevansa onnellinen polyamorisessa suhteessa, osa yhteiskunnallisesti friikiksikin luonnehdittua epätavanomaisuutta.
Lähtiessäni Suomesta nelisen vuotta sitten ajattelin, ettei kai tässä mitään kovin ihmeellistä voi tapahtua. Pakkaan vaan kamat, moido ja nähellään. Nyt tuo turvallisuudentunne lojuu niin ikään näillä pyöräteillä.
Tosin pelkäsin, että muutun ystävilleni tunnistamattomaksi prosessissa, jota en pysty hallitsemaan. Enkä ole hallinnutkaan yhtään mitään, ja ystäviä vielä on. Kyselen heiltä tasaisin väliajoin, että millaisena he minut näkevät. En kuitenkaan kehtaa heidän näkemyksiään tässä luetella – olenhan suomalainen.
Aiempi asenteeni ulkosuomalaisia kohtaan heijasteli minusta ulkosuomalaisten mainetta Suomessa muutenkin: epäilyttävä tapaus, joka ei löytänyt paikkaansa hyvinvointivaltiossamme, the happiest country in the world. Jos ei sopeudu sinne, on oltava ihmisessä itsessään jotain erikoista.
Karjalanpiirakoita leipovat, Sylvian joululaulun soidessa itkevät ulkosuomalaiset näyttäytyivät minulle pateettisina. Itseinhossani ajattelin, että minusta tulee erilainen.
Ja niin vain edellisenä itsenäisyyspäivänä katsoin läppärin ruutua verkkokalvot kyyneltyen, kun Alexander Stubb laski seppelettä sankarihaudalle. Joululahjaksi sain sinivalkoisia kynttilöitä saman merkkipäivän varalle, koska toivoin.