Ensin tulee idea, aivan helvetin hyvä idea. Se tulee yleensä noin kello 22.03 illalla. Yhtäkkiä niitä alkaa pulputa, kirjoitan käsin vihkoon suihkun jälkeen makuuhuoneen lattialla, yhtäkään ideaa ei auta päästää karkuun. Kuin salamaniskusta totean, että tämä oivallukseni liittyy AIVAN KAIKKEEN! Olen soittamaisillani Yleen, että
OLEN LÖYTÄNYT GRAALIN MALJAN!
Se on PREKAARIN FREELANCE-TYÖN PAINEET!
Sitten ratkaisen muistiinpanoissa elämän tarkoituksen ja menen hyvillä mielin nukkumaan. Toimeentuloni on turvattu ainakin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.
Herään aamulla. Jemmaan muistiinpanoja vihkossa. Siellä se on, salainen timanttini. Graalin malja ei vanhene. Sen vain tietää. Jemmaan toisen ja kolmannenkin päivän ja hykertelen ainutlaatuista ajatteluani.
Tämä on ensimmäinen virhe. Ensimmäistä ideaa EI SAA JÄÄDÄ JEMMAAMAAN! Se pitää ottaa uudelleen tarkasteluun heti, kun saa seuraavana aamuna silmänsä auki!
Mutta sitä pelkää, että idea on päivänvalossa aivan paska.
Usein on.
Usein on yksi oivallus, jonka on päällystänyt kaikenlaisella hörhelöllä. Editoinnin idea on siirtää hörhelöt sivuun ja kaivaa esiin se, mitä oikeasti yrittää sanoa. Kirjoittamisesta 20% on kirjoittamista, 80% editointia.
Tätä varten kirjoittajat viljelevät toinen toistaan osuvampia metaforia. Lempparini on: “Pitää vain työntää se paska takaisin siihen hevoseen.”
Tätä kaikkea ei seuraavana aamuna ymmärrä, koska on vähän kännissä edelleen.
Kun viikon päästä avaan vihkoni kirjoittaakseeni oivallukset word-dokumenttiin, aanelosella seisovat sutut ovat karmea reality check. Olin laittanut muistiinpanojen varaan tulevan toimeentuloni, mutta vaikka suttujen alla näkyy olevan jotain hyvää, ego on tullut kaiken sen tielle sekoilemaan. Luulin olevani boheemi vauhdikkaine käsialoineni, mutta enhän minä ole boheemi alkuunkaan.
Alan karsia muistiinpanoja järkyttyneenä. Sitä paskan määrää.
Tätä seuraa tietenkin: krapula ja morkkis.
Mitä tekee Anne Teikari, kun häntä ahdistaa, masentaa tai jännittää jokin asia? Hän välttelee.
Välttelyn voi selittää itselleen siten, että tarvitsee etäisyyttä nähdäkseen tekstin kauempaa selvemmin. Se onkin paikallaan, mutta jostain pitäisi kaivaa myös armollisuus työtä jatkaakseen.
Se justiinsa, että ”on ihan ok olla…” olematta ylivertainen ja ainutlaatuinen.
Olen luvannut lähettää materiaalit tuottajalle viikon päästä. Tässä on vielä hyvin aikaa. Hidastun entisestään. Krapuloissani katson sitcomeja vaikken erityisemmin välitä niistä, mutta niiden katsominen tuntuu siinä hetkessä tärkeältä ammatillisen kehittymiseni takia.
Kaksi päivää ennen deadlinea artikkeli on levällään kuin Jokisen eväät, rakastan tuota sanontaa, eikä itsevarmuuteni ole kohentunut kasatakseni tekstiä. Mutta tästä alkaa jälleenrakennusvaihe, nimittäin olen ymmärtänyt yhden asian:
minulla ei ole varaa ajatella olevani paska.
En yksinkertaisesti ole niin rikas, että voisin ajatella olevani huono. On tehtävä töitä.
Niinpä avaan word-dokumentin. Tämä on prosessi. Jos dokumentin avaaminen tuntuu aivan ylivoimaiselta, laitan minuutin ajastimeen, jonka ajan minun on katsottava dokumenttia. Katso sitä paskaa yksi minuutti, sanon itselleni.
Alan raivata. Jos olen järkevä, laitan tuottajalle viestin, että tämä myöhästyy vähän. Luuloni ovat kuitenkin vielä sen verran korkealla, etten tee sitä. Työstän tekstiä kaoottisessa tilassa, Pomodoro-tekniikalla, 50/10-tekniikalla, välillä pitää käydä kävelyllä, tauot ovat tärkeitä, on oltava itselle armollinen: joogaa, katso sitä paskaa yksi minuutti, juo kahvia, juo teetä, syö pakastepitsa, vielä yksi Superstore-jakso.
Lähetän tekstin tuottajalle sadan anteeksipyynnön kera kolme päivää myöhässä.
(Haluaisin lukea kirjan kustantajien ja tuottajien saamista anteeksipyytelylitanioista.)
Siitä se sitten lähtee taas. Tuottaja antaa valaistuneet kommenttinsa, olen niistä kiitollinen, työstän tekstiä vielä. Olen hieman rauhallisempi. Kirjoitan kirjoittamisen ohessa erillistä “metaword-dokumenttia” tuntemuksista, jotka tulevat kirjoittaessa eteen.
Ne on kampitettava, jotta tulee valmista.