On hissukseen kesän mittaan kirjoittanut artikkelia myöhemmin julkaistavaksi. Perjantaina on aikeissa mennä uudelle työhuoneelle jatkamaan artikkelin kirjoittamista. No, torstaina hilluu baarissa aamukolmeen ja nukkuu seuraavana aamuna kahteentoista ja ajattelee, että päivä se on huomennakin. Maanantaina kävelee helteiden jälkeisessä hiostavassa säätilassa työhuoneelle. Aivan hiessä. Edellisen kerran on nähnyt artikkelin samalta tietokoneelta samalta muistitikulta puolitoista viikkoa aiemmin. Kun on aikeissa avata artikkelin, uusi päivä ja uudet kujeet, tiedostoa ei löydy mistään. Ei mistään. Kirjoitus on kadonnut… pieruna Saharaan.
En voi ajatella muuta kuin että se oli varmaan aivan paska artikkeli. Mitäs noista.
Mutta aasinsillan saan aikaiseksi.
Olen tehnyt omia biisejä aktiivisesti reilut kymmenen vuotta. 6-vuotiaana tein naapurin kaverin kanssa kappaleen Tuuli lentää, mutta sen c-kasetin päälle nauhoitettiin biisejä YleX:ltä eikä Takapihan tyttöjen ura lähtenyt nousuun.
Olen soittanut viulua 5-vuotiaasta. Olen opiskellut musiikintutkijaksi, tehnyt cover-keikkoja, kerännyt rohkeutta, aprikoinut, onko biisien esittäminen sittenkään se juttu, ehkä olenkin säveltäjä, ehkä en halua lavalle ollenkaan, ehkä… Ehkä teen vain levyn kaikessa hiljaisuudessa, kuuntelisiko joku sitä?
Vuosien mittaan on ollut eri kokoonpanoja, mutta biisit aina samoja. Taitavia muusikoita, joiden kanssa olisi voinut perustaa bändin ja tehdä keikkoja. Ja olen todella kokenut monesti epäonnistuneeni, että niistä ei ole tullut mitään. On ollut ihmisiä, jotka ovat inspiroineet, olleet mukana ja halunneet auttaa. Olen saanut kokeilla erilaisia versioita siitä, mitä musiikin tekemiseni voisi olla. Se on onni.
Ja sitten palaan soittamaan viulua yksin.
Olen esittänyt biisejäni viimeisen puolen vuoden aikana lavarunotapahtumien open mic -osioissa nimellä Anne ja Kone. Nimen keksi ystäväni Vesa, ja se viittaa Florence and the Machineen. Laulan ja säestän tekemiäni kappaleita viululla.
Lavarunotapahtumat ovat olleet biiseilleni hyvä alusta, koska sanat ovat laulujen keskiössä. Lavarunoudessa niitä kuunnellaan. (Muutenkin tulkaa kaikki lavarunotapahtumiin ne on aivan parasta!!! Seuratkaa Helsinki Poetry Connection -ryhmää Facebookissa!)
Merkityksellisimmäksi asiaksi on kuitenkin osoittautunut se, kun biisien esittämisen jälkeen ihmiset ovat tulleet sanomaan, että tykkäsivät tosi paljon. Tulee olo, että tämä juttu on yhteinen, ei vain minun.
Olen pelännyt ”kansanmusiikkimeininkiä”, jota kuulen biiseistäni usein. Myös ”kemiläistä hautajaismusiikkia” ja ”kalevalainen tuutulaulu” on sanottu. Mutta oikeasti: miten siistiä! Miksi se pittää polkea itseä alaspäin, sen sijaan että olisi ylpeä? Ihan oikeasti mitä järkeä? Mitä ajattelisitte seeprasta, joka hankaa raitojaan pois? Tyhymä.
Minulta on kyselty, mistä tekemisiäni voisi seurata ja mistä biisejä voisi kuulla lisää. Vastaus on: instagram-tililtä @annejakone. Lataan sinne myöhemmin videoita biiseistä sekä tekstejä, ja kerron missä livemusaa voi kuulla. Myöhemmin syksyllä teen omiakin keikkoja heti kun settilistani pitenee viidestä minuutista.
Monet uraa luoneet artistit ovat puhuneet ajasta, jolloin kukaan muu ei uskonut heihin kuin he itse. Minulla asia on ollut aivan päinvastoin. Olen saanut paljon kannustusta ja kehuja. Että radioon vaan, alat vaan tekemään. Minä olen ollut se, joka ei ole uskonut. Tai ehkä biiseihin olenkin uskonut, mutta en kykyyni olla esiintyvä artisti. Tai ehkä en ole saanut itseluottamusta kammettua takaisin epäonnistumisen tunteiden jälkeen.
Enemmän kuitenkin vituttaisi, jos epäonnistuisi asioissa, joita ei ole edes halunnut.
Tämä on iso unelmani. Tehdä ja esittää musiikkia ihmisille on tosi iso unelmani. Isompi kuin se, että haluan joskus ostaa kaupunkiasunnon Lissabonista ja opiskella elokuvasäveltämistä, mutta onpahan nekin nyt sanottu ääneen.
(Kauheat paineet muuten nyt: mitä jos esimerkiksi sinun, lukija, mielestä biisini ovat niitä kuultuasi aivan hevonkakkaa, etkä olisi voinut kuvitella, että sellaisesta paskasta oli kyse kaiken tämän vuodatuksen jälkeen? – se on ihan okei.)
Ruudun sillä puolella on varmasti ihmisiä, jotka ovat joskus laulaneet Whitney Houstonia tai Aikakonetta kaukosäätimeen. Minä teen sitä vieläkin. Tosin vähenevissä määrin ja artistit ovat vaihtuneet. Kun on tullut tilaisuus esittää omaa musiikkia, ei tarvitse enää kuvitella olevansa Aikakoneen Vera sukkahousut päässä.
Koetan elää niin, että tämä on viimeinen kerta, kun lausun jotain näin coelhomaista, mutta joskus on tärkeää sanoa heipat aiemmalle käsitykselle itsestä ja sallia jälleen kerran uusi mahdollisuus. Gradustakin 2.0-loppuinen tiedosto oli se, jonka palautin.