Blogi täyttää tasan vuoden! Itse asiassa täytti jo viikko sitten, menin päivissä sekaisin. Olen vuoden ajan julkaissut täällä kirjoituksen lomia lukuun ottamatta joka tiistai. Viime viikkoina kirjoittaminen on alkanut tuntua sellaiselta, että raahaan rekeä perässäni, joten on aika vaihtaa fiilispohjalle. Kirjoitan vastaisuudessa silloin, kun tuntuu siltä. Se voi olla jo heti huomenna tai sitten kuukauden päästä. Kärryille tilanteesta pääsee seuraamalla Instagram-tiliä @anneteikari tai Facebook-sivua Musiikista ja muusta. Sydämellinen kiitos, kun luette!
Sitten päivän varsinaiseen aiheeseen eli otsikon lausuneeseen Fran Lebowitziin. Hänestä on Martin Scorsesen ohjaama seitsenosainen dokumenttisarja nyt Netflixissä.
Scorsese on ohjannut Lebowitzista dokumentin aikaisemminkin HBO:lle, nimeltään Public Speaking (2010). Sitä en ainakaan vielä löytänyt mistään suoratoistopalveluista. Syynä voi olla se, että HBO:n hakutoiminnon on suunnitellut joku Anne Teikarin tasoinen it-velho. On ilmeisesti tarkoitus, ettei löydy mitään?
Fran Lebowitz syntyi New Jerseyssä 27.10.1950 (skorpioni). Hän on alkuperäiseltä ammatiltaan toimittaja ja kirjailija. 1990-luvulta alkaen hän on kärsinyt tyhjän paperin kammosta, mistä hän on tehnyt osan julkista imagoaan. Hän on 1970-luvulta alkaen esiintynyt myös rutkasti televisiossa ja tekee keikkaa puhujana.
Dokumenttisarja täytyy melkeinpä katsoa itse, jotta ymmärtää, miksi sellainen on Lebowitzista tehty. Aluksi mietin, että kyllä, tyhjentäviä lauseita pudotteleva, viheliäisen sarkastinen mediahahmo. Eikö riitä, että avaa jonkun paneeliohjelman televisiosta?
Aluksi dokumenttisarja tuntui vieraannuttavalta (missä ei ole mitään vikaa), sillä se vaikutti puhuttelevan niin läheisesti nimenomaan amerikkalaista kulttuuria. Mutta Lebowitzin näkemykset eivät ole ikkuna pelkästään amerikkalaiseen kulutuskulttuuriin, vaan länsimaiseen moderniin elämäntapaan. Hän ei suoranaisesti (tai pelkästään) mollaa sitä, vaan tarjoaa näkökannan, jossa valitsemamme tie ei ole koko totuus.
Dokumentti rakentuu haastatteluista itse hekottelevan Scorsesen kanssa Players’ Clubilla, Lebowitzin kävelyistä New Yorkin kaduilla sekä erinäisistä Lebowitzin puhetilaisuuksista ja tv-haastatteluista. (Ajatelkaa muuten, että Scorsesen kaltainen Uppo-Nalle on tehnyt uran verisillä gangsterileffoilla.)
Haastattelusta Spike Leen kanssa huomaa, kuinka Lebowitzin kanssa on vaikea väitellä. Lee tinkaa ja perustelee urheilun hienoutta, mutta jää puolustuskannalle kuin räksyttävä koira, sillä Lebowitzin argumentaatiossa ei ole aukkoja. Toisaalta Lee on ainoa, joka aidosti haastaa Lebowitzia. Lebowitz kun helposti typistyy puhuvaksi pääksi: esitettäessä otsikoita eri aiheista hän tuuttaa niistä tyhjentävän sutkauksensa. Ja vaikkei se aina niin kohdalleen osuisikaan, yleisö nauraa.
Maskottimaisuutta vielä korostaa se, että Lebowitz on aina haastateltavan roolissa. Ja kysyjän vastuu on vastaajaa isompi.
Olen viime kuukausina lukenut Jyrki Lehtolan esseekokoelmaa Tesla metsässä (2019), josta tuli mieleen tämä ilveilijän tyylilaji. Arvatkaa mitä käy, kun vihaisen tai ärsyyntyneen ihmisen juttuja lukee tai katsoo tarpeeksi kauan?
Heistä tulee suloisia.
Päähän taputtelu on varmasti viimeisintä, mitä Lehtola tai Lebowitz kaipaavat tai hakevat. He etsivät totuutta ja kriittistä perspektiiviä, haluavat tulla otetuiksi vakavasti, että heidän osoittamille asioille nyökytellään ja todetaan, että enpäs ollut itse tullutkaan ajatelleeksi. Niin monessa kohtaa käykin.
Mutta samalla on kuin katsoisi jonkun erittäin verbaalisesti lahjakkaan lapsen tunteenpurkausta. Se on jotenkin niin vilpitöntä. Kun vihanpurkausta katsoo tarpeeksi pitkään, huomaa, että kuoren alla piilottelee joku siipeensä saanut.
(Ja puhun nyt siis turvallisesti vihaisista ihmisistä, jotka purkavat tunteensa kirjoituksiin, jotka eivät kiihota kansanryhmiä toisiaan vastaan tai mitään muutakaan rikollista.)
(Enkä tässä haluaisi vähätellä vihaakaan tunteena, se on erittäin hyödyllinen vaikkapa ihmisoikeuksien puolustamisessa.)
(Unohdinko nyt jotain…)
Yhtä asiaa kadehdin Lebowitzissa erityisesti. Onkohan hänellä koskaan tullut sitä voivottelun hetkeä, kun ei tullut sanoneeksi ”tiettyjä sanoja” ”sille yhdelle tyypille” ajoissa? Väitän, että JOKA IKINEN teistä lukijoista on kokenut edes kerran sen tunteen. Ne kehittyvät päässä tunteja, jopa päiviä, kohtauksen jälkeen. Liian myöhään!
Lebowitz on niin nopeaälyinen ja sanavalmis, että hän tuskin voi samaistua.
Olen pohtinut paljon samaistumista. Sitä jaksetaan hokea kuin se olisi ainoa helvetin määrittävä mittari siinä, että onko jokin taide tai viihde hyvää vai huonoa. Yritin epäonnisesti ja koukeroisesti kirjoittaakin siitä.
Lebowitz sanoo vain: ”Kirjan ei kuulu olla peili, vaan ovi.”
NIINPÄ SAATANA!
Myönnän, että samaistuin monessa kohtaa Lebowitziin ja isolta osin taisin vain imarrella itseäni. Ei sillä, että olisin yhtä nopea- saati terävä-älyinen ja häpeilemätön sanomisissani. Mutta joissain piirteissä kuten siinä, että kapinoin tekemisiäni vastaan: välttelen sitä, mikä on kivaa ja helppoa ja itselle luontaisesti kiinnostavaa.
Ja valitan siitä, kun asiat ovat vaikeita.