Halusin kirjoittaa tästä kirjasta, vaikken ole lukenut sitä vielä kokonaan. Niin paljon ajatuksia ja olen kärsimätön.
Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus (2010) kertoo 15-vuotiaasta nigerialaistytöstä Kambilista ja hänen elämästään ankaran uskonnollisesta perheestään. Perheen isä on yhteisössä kunnioitettu vapaustaistelija ja vakaumuksellinen, kristitty uskonmies, mutta kodin seinien sisäpuolella ankara ja suvaitsematon, joka uskon nimissä väkivalloin käyttää valtaansa perhettään kohtaan.
”Miksi te pidätte synnistä?”, hän kysyy.
Kambili ihailee isäänsä aukotta ja janoaa tämän hyväksyntää kuin pelokas kerjäläinen. Vanhempi veli, Jaja, on uhmakkaampi, ja kärsii seurauksista, joiden voimakkuutta ei voi koskaan ennustaa etukäteen. Perheen äiti on lämminsydäminen ja älykäs, mutta alistuneena miehensä alaisuuteen.
Ristiriidat sekä Kambilin sisä- että ulkopuolella vahvistuvat, kun Kambili ja Jaja saavat luvan matkustaa isänsä sisaren, Ifeoma-tädin, luokse yliopistokaupunki Nsukkaan. Ifeoma on moderni nainen ja yksinhuoltaja, jonka kodissa raikaa nauru ja keskustelu. Kristinusko on läsnä, mutta rakkaudesta käsin.
Rajuista vastakkainasetteluista ja painostavista, traagisista aiheista huolimatta kirja on täynnä inhimillisyyttä. Perheen isänkin käytöstä alkaa ymmärtää, vaikkei sitä tyranniaa voi hyväksyäkään. Isä rakastaa lapsiaan syvästi ja on sisältä heikko kuin lasinen ballerinapatsas.
Sain kirjan lainaan ystävältäni Lapin-reissulla, ja kauhistelin hänelle ääneen kirjan alkukohtauksen väkivallantekoa. Ystävä totesi rauhallisesti, että niin, kirja on todella ristiriitainen. En voinut käsittää. Miksei ystävä välittömästi tuominnut ja kauhistellut tekoa? Kirja kykeneekin näyttämään väkivallantekojen monet puolet.
Lämpö kirjassa syntyy esimerkiksi siitä, miten arkea kuvataan askare askareelta. Ruokailujen läpikäyminen, kodinhoidon ja rukoushetkien yksityiskohtainen kuvaus. Lukijana tuntee konkreettisesti kulkevansa Kambilin rinnalla. Toivoo, ettei hänelle vaan tapahtuisi koskaan mitään pahaa. Tuo ujo ja herkkä tyttö, joka ei tiedä lapsuuden ilosta mitään.
Olin kirjoittamassa, että kirja olisi myös kuvaus siitä, miten nuori tyttö hakee paikkaansa maailmassa, mutta Kambili hakee paikkaansa ainoastaan suhteessa isäänsä. Epätoivoisena hän toivoo istuvansa aina siinä, missä isä haluaa hänen istuvan, ja sanovansa asioita, joita isä haluaa kuulla.
Olisi lukijalle helpotus, että Kambili voisi veljensä kanssa jäädä lopullisesti asumaan Ifeoma-tädin luokse.
Tämä kirja oli osoitus siitäkin, miten kirjallisuus voi avata omaa maailmankuvaa. Minusta kirjallisuudella on paljon enemmän kantamuksia olla ihmisiä yhdistävä, universaali kieli, toisin kuin musiikki, josta kyseistä kuvausta usein käytetään. Käännöskirjallisuudella on toki ongelmansa, mutta kirja ravisti ainakin omia ennakkoluulojani Afrikasta – Afrikasta ja Nigeriasta. Usein käsitykseni afrikkalaisista maista nimittäin on vain se, että ne ovat Afrikkaa. Ei mitään muuta.
Se, miten Kambili syö aamiaista, tekee läksyjään, hämmästelee veljeään, ihastuu, on universaalia.
Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos, joka ilmestyi alkuperäiskielellään englanniksi (Purple Hibiscus) jo vuonna 2003 ja palkittiin Commonwealth Writers’ Prizella. Vuonna 2006 ilmestynyt Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) on niin ikään voittanut palkintoja ja lähipiirissänikin kehuttu (mikä on tietenkin legitiimein raati mitä löytyy). Adichie on ollut myös kirjallisuuden Nobel-palkintoehdokkaana, toisena nigerialaiskirjailijana koskaan.
Raskaita aiheita, mutta Purppuranpunainen hibiskus ei ole kauttaaltaan ahdistava eikä vaativa. Esimerkiksi dekkarit ovat todella vaativia ja stressaavia, koska niitä on niin vaikea laskea käsistään. En lue niitä juurikaan.
Purppuranpunainen hibiskus vetää tasaisesti puoleensa, koska haluaa pitää Kambilia kädestä joka askeleella.
Listaus Adichien suomennetuista teoksista sekä lyhyt taustoitus kirjailijasta löytyy esimerkiksi täältä: https://otava.fi/kirjat/purppuranpunainen-hibiskus/