Viime yönä näin painajaista Kanye Westin presidentinvaalikampanjasta. West seisoi New Yorkin Penn Stationin asemalla kuin hatarareunaisessa tummassa kuplassa ylöspäinlähtevien liukuportaiden edessä. Liukuportaat olivat melko lyhyet eikä niiden päässä näkynyt mitään. Westin viitanliepeistä valui tahmeaa mustaa liejua lätäköksi hänen jalkojensa juurelle, ja hänen ympärillään hääri tärkeän näköisiä ihmisiä silotellen Westin kauluksia tai… olikohan hänellä päällään jopa valkoinen turkis?
Lattialle valuneeseen mustaan liejuun oli sekoittuneena – kaikista maailman asioista – popkorneja.
Painajaismaisen unesta teki totaalinen luottamuksen romahdus. Pelotti nukahtaa uudelleen, enkä uskaltanut mennä käymään vessassa vaikka olisi tarvinnut. Toki romahdus oli tapahtunut jo vuonna 2016 – kun luin Westin halukkuudesta presidentiksi, ensimmäinen ajatukseni oli vain, että miksipä ei.
Luottamuksen romahdus liittyi siihen, että on kuvitellut nykyisen karmean valtionpäähenkilön olevan ohimenevä… painajainen, lipsahdus, romahdus, jonka raunioista alkaa jälleenrakennus. Eikä hän ole edes ensimmäinen laatuaan. Auttamattoman naiivi kun olen. Ihan oikeasti, toivoton. Onko politiikan virka tosiaan olla näyttämönä mupeteille, jotka pitävät yllä esitystä sen aikaa, kun päätöksiä tehdään – ja jätetään tekemättä? Kuka oli se kepulainen setäpoliitikko, joka lähti eduskunnasta sanoin “siitä on lähdettävä, että tähän on tultu”.
Ainoa, johon keksin tukeutua, on video, jossa Sanna Marin pitää jöötä Tampereen raitiovaunuista päätettävässä kokouksessa.
Olen kuullut radion tekemiseen annettaneen yhden ohjeen: ketään ei kiinnosta sinun unesi. Minua kiinnostaa, myös sinun unesi. Sieltähän voi onkia vaikka seuraavan elokuvakäsiksen! Ärsyttää, etten koskaan herää ajoissa kirjaamaan ylös niitä ”maailman parhaita biisejä”, joita teen unissani. Keksin viime yönä myös kaksi otsikkoa tälle postaukselle. Toinen taisi olla “Lillumisen taso”.
Kuulin myös joskus, että joku oli nähnyt unta ja saanut aivan mielettömän hyvän idean tulevan lapsensa nimeksi ja herännyt unestaan kirjoittamaan nimen ylös. (Helvetin pitävä muuten tämä minun lähdeviitekäytäntö: ”Joku Joskus Jossain 2018.”)
Aamulla neronleimaus oli seisonut paperilla: Kissa-Maaria.
Voisin sanoa, että ”loma tuli kyllä niin tarpeeseen, ja nyt on ihana aloittaa puhtaalta pöydältä!”. Kyllä, oli kivaa pitää taukoa kirjoittamisesta, mutta ei minun tarvinnut putsata pöytää. Tämä sotkuinen on aivan hyvä.
Yritin välillä miettiä jotain uutta blogiin. Yhteistyöpostauksia? Kauhee homma. Entä jos postaisi vain kahden viikon välein, edes jotain uutta? Ei tämäkään julkaisutahti ole stressannut.
Välillä lomalla kävi mielessä, mistä kirjoittaisin tämän ensimmäisen postauksen. Mutta kuinka olisin voinut aavistaa unta Kanye Westin presidentinvaalikampanjasta?
No okei okei, muodon vuoksi pari kesäkuulumista: Hoidin veljen lapsia. Koitin Rachel Cuskia, ei lähtenyt ja lopetin neljän luvun jälkeen. Uin Kemijoessa. Uin Marjaniemessä. Olen syönyt epäilyttävän vähän jäätelöä. Aloitin meditaation 21857627856. kerran.
Joten: mikään ei muutu. Tiistaisin kirjoitan ja julkaisen, keskiviikkoisin mainostan. Politiikka on performanssi kansalle, kulisseissa tehdään päätökset. Kesäkuu oli lämmin, heinäkuu on viileä. Mansikat ovat olleet vetisiä tänä kesänä.