Ainakin siten, mitä se tunne voi kertoa meistä.
Puhun häpeästä, jota kannetaan omista tekemisistä. Nolotuksesta, kömmähdyksistä, kuvitelluista vääristä sanoista, joita kukaan ei ole edes kuullut.
On ollut aika paljon tekemistä. Olin jo hilkulla siirtämässä tämän postauksen kirjoittamista ensi viikkoon, mutta kun olen päättänyt julkaista tiistaisin, olen päättänyt niin. Kahden viikon postaustauon jälkeen ajattelisin kuitenkin olevani epäonnistunut ja miettisin, että mitä vitun järkeä jossain blogissa. Lähdettä on ruokittava.
Minulla on tosi kiva kummisetä, jolta sain järjestelmäkamerankin lainaa, kun hän luki (ja näki), että blogissani on paskat kuvat. En ole vielä ehtinyt perehtyä sen käyttämiseen, joten tuossa on vielä kerran puhelimella otettu kuva eiliseltä kävelyltä Kruununhaassa, joka luultavasti ei liity aiheeseen mitenkään. Mutta nuo värit! Tietenkin ne terävöityisivät järkkärillä.
Viikko sitten sunnuntaina kävin Ruusu open mic -lavarunousillassa laulamassa yhden laulun. Laulun nimi on Miten voi kuunnella sydäntään. Sain raikuvat aplodit, kaikki saa!, ja littipeukkuja. Olin otettu ja nolona. Esiintymisen jälkeen menin ostamaan Lidlistä illallista (hortoilin hyllyjen välissä) ja olisin halunnut kääriytyä pieneksi paketiksi maitopurkkien sekaan. Minulla oli myös kova nälkä.
Oikeastaan syöksyin Sörkän Ruususta ulos lavarunousillan päätyttyä. Älkööt kukaan jumalan nimessä tulko kiittelemään, ajattelin. Toisena vaihtoehtona pidin pöydän alle ryömimistä odottamaan muiden kaikkoamista.
Kuitenkaan kukaan ei voi ottaa selvää siitä, kuka itse on, jos ei näytä siitä mitään. Mutta en oikeastaan haluaisi, että kukaan ottaisi minusta selvää. Haluan yleensä vain olla rauhassa. Se on ristiriitaista, koska minulla on kuitenkin ihan hemmetisti asiaa ja haluan kertoa sen monille ihmismerille ja mitä on ihmisenä oleminen, jos ei sitä ole muiden kanssa? On surkuhupaisaa, etten ole päästänyt ketään läheisistäni katsomaan esityksiäni. Menen aina yksin. On pitänyt änkyttää ja punastella ensin tuntemattomien edessä, jotta voi paljastaa itsensä lähimmilleen – että tällainen mää nyt sit oon; mitä jos he eivät enää tykkääkään? He ovat sanoneet, että teet niin kuin itsestä tuntuu.
Julia Cameron kirjoitti, että kannattaa kirjoittaa aina sellaiselle ihmiselle, joka ymmärtää vitsejäsi.
Moni lavalle nousevista runoilijoista saattaa aloittaa settinsä sanoilla ”en tiedä yhtään mitä tästä tulee, ”saatan hajota tähän”, ”katsotaan, miten selviän”. Jokainen menee kipeimpien, parhaiden, keskinkertaisten kolhittujen sydäntensä tai surkastuneitten, uudelleen rakennettujen itsetuntojensa kanssa lavalle ja puhuu mikkiin, jotta viimeinenkin ihminen takarivissä kuulisi viimekeväisestä masennuksesta. Jokainen, joka päättää nousta lavalle osoittaa tilan ja paikan olemassaololleen valitsemallaan kielellä. Monikymmenpäinen yleisö kuuntelee. Olen taas illalla matkalla tuomaroimaan lavarunouskilpailuja (olin myöhässä ilmoittautumisessa, jotta olisin päässyt osallistumaan kisaan itse). Tuomaroidessa olen päätynyt siihen, että hyvä lavarunoesitys on sellainen, jossa ei esitetä mitään. Täytyy olla se runo.
Aloin tehdä radio-ohjelmaa en siksi, että halusin tehdä radio-ohjelmaa tai edes toimittajaksi. Halusin jakaa lempibiisejäni muiden kanssa ja opetella jakamaan ajatuksiani suoremmin mitä tutkimusmaailmassa olin kokenut olevan mahdollista. (En ole siinä vieläkään erityisen hyvä, vaan tuppaan muotoilemaan varsinaista kysymystä kiertäviä kysymyksiä. Tuottaja ohjeisti: kysy vaan se kysymys.) Halusin toteuttaa ja haastaa itseäni ja minusta nykyklasariohjelma oli hyvä idea, kuten onkin. En ole kuitenkaan kertaakaan ollut kotonani studiossa ja aina sinne meneminen on hankalaa. On siksi ylisiistiä, että ohjelma saavutti siitä pitäviä kuulijoita. Että on muodostanut jonkin yhteyden. Se on parasta, mitä tiedän. Mutta jos olen hankkimassa sinulle taloa merenrannasta tai Pariisin-matkaa kehuttuasi ohjelmaani, se johtuu siitä, etten ole hyvä vastaanottamaan kehuja vaan kuvittelen olevani sinulle siitä jotain velkaa.
Kehujen ja kiitosten vastaanottaminen on vaikeaa, jos on vaikeaa käsitellä omaa onnistumista tai menestymistä. En ole Beyoncé enkä edes Vesala, vaan Anne Teikari, mutta on blogillani kuitenkin enemmän lukijoita kuin minulla on lähisukulaisia.
Äitinikin on ollut ihmeissään, kun hänen lapsensa puhuu radiossa asiantuntijana. Ylpeä ja iloinen, mutta vähän ihmeissään. Että minun lapsi. Kyllä äiti.
Sitä pelkää kaikenlaista, että mitä jos on vahingossa Kiittämätön tai – luoja paratkoon – Itsekeskeinen. Kaikki itsensä luova toteuttaminen on itsekästä, mutta ilman sitä ihminen on mitä luultavimmin hyvin onneton. Mikä lääkkeeksi? Hei kiitos, mua hirvitti mutta se oli tosi hienoa/oon tyytyväinen/ihana kuulla. Koska aina on, enkä muuten nousisi koskaan lavalle tai kirjoittaisi yhtään mitään.
Mainitsin kerran hyppääväni nauhoituksen jälkeen studion 5.kerroksesta alas katuun, mihin kollega sanoi, että ”no, tuo on yksi tapa suhtautua asiaan”. Kaikkia hävettää.
Se hyvä juttu on, että häpeä avaa oven johonkin minkä on päästävä ulos. Ehkä se on peitelty totuus itsestä. Sitä sanotaan, että jos hävettää, on tehnyt jotain oikein. Ei itsensä paljastaminen helppoa ole.