Työhuoneella siirryn ehkä tästä seisomapöydältä takaisin istumaan vaikka se alkaakin käydä pakaroihin, ei puuduta vielä, mutta tuntee, että on istunut. Seisomapöytä on liian korkealla, mutten kehtaa kokeilla saisiko sitä liikutettua alas päin, oliko tämä sähköpöytä, jotkut rikkinäisen näköiset namiskat pöydänreunassa on, mutta kun täällä on niin hauras tunnelma, että kun joku töittensä lomasta huokaa ”voi perkele”, niin se kuuluu keittiöön asti. Että jos nyt painan tuota rikkinäisen näköistä namiskaa ja siitä pääseekin sellainen teollisuushallin koneen peruutusääni… en voi tehdä sitä.
Tiesittekö, että pelkkä puhelimen läsnäolo pöydällä näkyvillä, vaikka suljettuna, herpaannuttaa keskittymistä? Ilmeisesti jotenkin niin, että kun ihminen sivusilmällä tiedostaa puhelimen läsnäolon pöydällä, se saattaa aivoihin signaalin, että olet saavutettavissa, ja tiedät, että joku voi käyttää saavutettavuuttasi hyväksi hetkenä minä hyvänsä.
Puhelimen ollessa pöydällä tiedostan myös jatkuvasti internetin rajattomat mahdollisuudet.
Googletin olisiko Sally Rooneylta tullut uutta luettavaa, on kuulemma tulossa! Beautiful Feelings, eiku, Beauti – tämän sanan kirjoittaa aina ensin jotenkin beuaot… – Beautiful World, Where are You? Olisiko se ollut se? Tarkistan Wikipediasta. Oli oikein! Mutta ei mitään kysymysmerkkiä, sehän olisi aivan latteaa. Beautiful World, Where are You. Sally Rooney, odotamme.
Olen nimittäin erittäin ylpeä työmuististani nykyään. Kirjauduin juuri Helmetiin ja muistin kirjastokortin numeron ulkoa. Numeroita on vaikka kuinka monta.
Sitten toisaalta, liikahdin juuri tästä työpisteeltä noin viisi metriä oikealle suuntaan, missä on reppuni, enkä enää repun paikkeilla muistanut, mitä olin sinne mennyt tekemään. Join pöydällä olleen vesilasin tyhjäksi. Olinko menossa tarkistamaan sitä kirjastokortin numeroa, vaikka juuri…
Paljonkohan olen nyt kirjoittanut? 547 sanaa näyttää laskuri, mutta kellosta katsottuna? Pitäisikö vain kirjoittaa kolme sivua tätä paasausta, sitten lopettaa?
Oli tarkoitus pohtia blogin tulevaisuutta. Mikähän se olisi. Suoraan sanoen ilmassa heiluvat nyrkit miettiessäni blogin tulevaisuutta.
Kuulemma Helsingin kaupunki ja poliisi ovat varoittaneet, ettei huomenna kannata liikkua autolla. Tulee lumimyrsky. Minä en usko. Se viimesyksyinenkin kammottava myrsky, jonka takia suositeltiin laittamaan terassikalusteet piiloon, oli tuulenvire merenrannassa täälläpäin.
Niin, blogin tulevaisuus. Ehkä tätä reseptiä ei väen vängällä kannata muuttaa. Kuten Table Manners tai Tuplakääk tai Uusi muusa – en halua niissä kauheasti muutoksia. Haluan sitä samaa joka viikko, että ne ihmiset puhuvat asioista. En muuta tarvitse.
Mutta kirjoitusinto menee helposti töihin, joista maksetaan. On työhuoneet ja tilitoimistot ja toiminimet ja työnkuvani on pohtia asioita maksua vastaan. Aijai.
Ehkä pitäisi mennä jollekin luovuuskurssille?
Ja miten blogi on vastannut täydellisesti tarpeeseeni jakaa ajatuksia. Nyt tuntuu, että kaikki on nähty. Kaikki – koko Suomen kansa! – ovat nähneet sisäisen maailmani, tässä kaikki mitä mulla oli heippa. Eikä tämä vieläkään ole jäähyväispostaus! Juuri maksoin verkkosivuoikeuden vuodeksi. Vänkääjät vänkää.
Tulee monesti mieleen, että mitä helvettiä ketään kiinnostaa minun aamupuuro tai ajatukset. Vaikka itseäni kyllä kiinnostaa muiden aamupuurot ja ajatukset. Minulle ei voi kertoa käyneensä kahvilla tai lounaalla ilman, että kertoo mitä söi ja joi ja oliko minkälaista.
Vesi alkaa kiehua ja lisään vähän suolaa, kaurahiutaleet, puolikkaan banaanin ja kookosöljyä. Ja voita ja kanelia. Tämä on äitin vinge. Ennen en laittanut veteen tehtyyn puuroon muuta kuin suolaa. Olen essentialisti, mutta olihan se vähän ankeaa. Lisäksi olen tekstuuriherkkä: en voi syödä kuumaa ja kylmää (jäiset marjat puurossa) tai kovaa ja pehmeää (pähkinät puurossa) sekaisin. Vihloo ikeniä pelkkä ajatuskin! Kuin hankaisi kuivia hampaita froteepyyhkeeseen; tietäjät tietää.
Kyllähän tätä tekstiä tulee taas niin maan perkeleesti. Olin ajatellut, että pitää olla jokin OIVALLUS, TADAA, jonka voin ESITELLÄ, jotta kirjoitus on lukijoille KIINNOSTAVA, ja jos ei minulla ennen kirjoittamisen aloittamista ole sitä OIVALLUSTA TARJOLLA, niin voi helvetti että ahdistaa! Sitten alan miettiä, että millä tavalla konseptia voisi muuttaa.
No, Julia Cameron on muistuttanut jo maailman sivun: aloita siitä, missä olet.