Ajatella, sitä on joskus voinut istua toisen vieressä kirjastossa kymmenen senttimetrin etäisyydellä. On halailtu tuntemattomia ja kätelty tietämättä, milloin viimeksi he pesivät kätensä. Olivatko he tyhjentäneet kauppojen hyllyt vessapapereista. Yhtäkkiä kohtaukset, joissa henkilö aivastaa televisiossa ilmaan eikä hihaansa, näyttävät edesvastuuttomilta. Tai kun joku hieraisee naamaansa – tiedätte mitä tarkoitan…
Näin sitä muistelee kolmen viikon takaista elämäänsä kuin auvoisia menneitä aikoja. ”Kai tälläkin on joku saatanan tarkoitus”, ystävä tuhahti. Tiedän, että monille tilanne on raastava ja ahdistava, mutta myönnettäköön, että suht terveelle introvertille kansallinen karanteeni on myös hyvin rauhoittava. Ei tarvitse potea sitäkään vähää huonoa omaatuntoa, että haluaa olla kämpillä yksin.
Haluaisin pestä pois tämän apokalyptisen vainoharhan ja kertoa ihan vain siitä, että Helsingin kaupunginorkesterin konsertti perjantaina kolme viikkoa sitten oli ohjelmistoltaan aivan mahtava: Mendelssohn – Mendelssohn – Sciarrini – Wennäkoski – Mendelssohn. (Jos nämä olisivat kortit pokerissa, kuinka kävisi?)
Ensinnäkin: tykkään Mendelssohnista. Jo pelkästään Mendelssohnin nimi – Mendelssohn – tuo mieleeni Diorin kukkamekot. Kepeää, makeaa, romanttista, pompöösiä, kuin kesäinen keto tursuamassa terälehtiinsä asettuneita hattaraisia värejä. Googlettakaa: Dior flower dress. Siitä on kysymys.
Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoiton, jos minkä, soidessa voi kuvitella itsensä Diorin kukkamekossa eksymään ranskalaisen linnan labyrinttiseen puutarhaan kuin Marie Antoinette!
En tehnyt konsertin jälkeen mitään muistiinpanoja, mutta muistan lukeneeni käsiohjelmasta, että viulisti Ilja Gringoltsilla on kolme tytärtä, ja että hän pysyttelee mielellään parrasvalojen ulottumattomissa konserttien ulkopuolella. En tiedä, mitä tekemistä sillä on minkään kanssa, mutta Gringolts suorastaan vuodatti säveliä Mendelssohnin viulukonsertossa pitkin soittimensa kantta.
Kapellimestari Olari Eltsistä en ottanut ensin lainkaan selvää, onko hän lintu vai kala. Ilmeisesti ihminen, joka heräsi täyteen loistoonsa Salvatore Sciarrinon Allegoria della nottessa. (Yön allegoria, onko mitään runollisempaa?) Sciarrino asettelee lukemani mukaan usein teoksiinsa klippejä muilta säveltäjiltä. Allegoria della nottekin alkoi Mendelssohnin viulukonserton ensitahtien sykähdyksillä. Hätkähdin ensin, että ovatko kaikki niin sekaisin, että he unohtivat juuri äsken soittaneensa Mendelssohnin konserton. Sitten tajusin – read the fucking manual – Sciarrino sämplää Mendelssohnia. Se oli mahtavaa. Ja Elts taitaa olla nykäriin kallellaan.
Yön allegoriassa läpi teoksen soi tehdashallien hurina, kuin ilmastointi olisi pysynyt päällä koko ajan. Siis urbaani yö. Lyömäsoittaja hiveli pystyyn asetettua suurta peltiä. On lumoavaa katsoa, kun ihmiset tuottavat fyysisesti ääniä, jotka luovat oman kokonaisen maailmansa. Sitä vain nojautuu eteenpäin ja seuraa tilannetta – mitä tapahtuu. Se on p a r a s t a. Ja ne hassunkuriset trumpettirepliikit veivät Aristokattien yöhön vuoteen 1994.
Olen katsonut Youtubesta muotitoimittaja Alexa Chungin videoita. Hän on tyylitoteemieläimeni. Onko täällä muita Chung-faneja? Haluaisin Chungin tavoin New Yorkiin tekemään dokumenttia mutta muodin tulevaisuuden sijaan amerikkalaisesta minimalismista. Kiertäisin Philip Glassin huudeja Villagessa ja olisin ihan ytimessä.
Blogatessa kaikki sanottava muuten muuttuu hyvin herkästi korniksi ”hyvän olon” sloganeiksi. Miksi niin on? Tämä on vaikea laji. Asiaa käsittelee mainiosti Silvia Hosseini (kirjallinen toteemieläimeni) esseekokoelmassaan Pölyn ylistys, jonka omistan sidottuna kansiinsa väärinpäin. Joululahja veljeltä.
Viimeisenä konsertissa kuultiin Mendelssohnin ensimmäinen sinfonia, jonka aikana ajattelin vain, että oispa kaljaa. Ennen sitä soitettiin Wennäkosken Verdigris, mutta muistan siitä vain Wennäkosken kumarruksen. Biisin aikana kävin jossain katon yli kohoten.
Nyt olen Temptation Island -koukussa ja väsynyt, koska menin viime yönä nukkumaan kahdelta. Aamulla heräsin kahdeksalta, kun työeläkevakuutusyhtiöstä soitettiin, että onneksi olkoon uudelle yrittäjälle. Vastasin, että kiitos ja palataan myöhemmin. Anne Teikari Tmi palveluksessanne.