Kävi niin, että katsoin parasta tv-kerrontaa pitkään aikaan. The Young Pope (2017) Netflixissä. Näin kuvan sarjasta vilahtavan Yle Areenan etusivulla pari vuotta sitten, jossa Jude Law oli paavi. Tulkitsin kuvan perusteella sarjan olevan a) tylsä, b) pitkä, c) vanhentunut, d) tylsä. Koska en tiennyt sen olevan yhden lempiohjaajani, Paolo Sorrentinon, käsialaa.
Kerron sen, mitä googlettamatta tiedän: Paolo Sorrentino on keski-ikäinen italialainen ohjaaja, joka pingahti tietoisuuteeni elokuvallaan La Grande Bellezza. Elokuva voitti vuoden 2012 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Katsoin Bellezzan sen jälkeen ensin 10 kertaa läppäriltä, sitten teatterissa sen rantauduttua Suomeen.
Sorrentinon elokuvien teemat pyörivät keski-iän ylittäneiden valkoisten heteromiesten rapistuvan elämän ongelmissa. Ei voisi vähempää kiinnostaa? Ei tietenkään, mutta minua ovat aina kiinnostaneet elokuvat, joissa vanhat ihmiset kuolevat. Se vallan lipuminen pois.
Sorrentinon ohjausta määrittää monumentaalisuus, hitaat laajat kuvat, ja postikorttimainen kauneus – mutta ilman turismin hajuista halpaa tuntua, joka postikortteihin voi liittyä. Sorrentinon elokuvissa on läsnä pysäyttävä kauneudentaju, jokin suurempi ymmärrys siitä, miten oikeastaan minkä tahansa inhimillisen elämän asian voi kehystää ja näyttää muotoina.
Erityisesti rakastan elokuvan ääniä Sorrentinon elokuvissa. Jokainen paperin rasahdus on orkestroitu paikalleen – käytän ilmaisua orkestroida mieluusti ja paljon. Että äänet on aseteltu tarkkaan määritellyille paikoilleen, siitä minä tykkään. Olivat ne sitten instrumenttien ääniä orkesterissa tai yleisesti elämään kuuluvia ääniä, kuten tämä näppäimistön nakutus ja pattereista kuuluva suhina juuri nyt.
No mutta. Sorrentinon elokuvissa musiikilla on keskeinen rooli. Elokuvissa näytetään, missä roolissa musiikki on henkilöhahmojen elämässä, mitä laulut tai radion kuuluminen taustalla heille merkitsevät. Erityisessä osassa musiikki on elokuvassa Youth (2015), joka kertoo eläköityvästä (mies)kapellimestarista.
The Young Pope kertoo vastavalitusta, noin 45-vuotiaasta paavista, jonka valintaprosessi on paavin valinneelle konklaavillekin sievoinen mysteeri. Nuorta narsistista paavia näyttelee ansiokkaasti Jude Law. Toiset high fivet lähetän Dianne Keatonille, jonka näyttelijätaituruudelle perustan aivoihini oman museon.
Eräs blogilukija (äiti), jolle sarjaa suosittelin, sanoi, että hänestä tuntui kuin sarjaa ei olisi tehty tosissaan. Katsoin sarjaa sitten sillä silmällä, ja totta: The Young Popea voi tietyllä tapaa katsoa kummelimaisena sketsiviihteenä. Niin räikeästi se asettaa paikalleen kuvauksen katolisesta kirkosta sarjana maallisia, ihmisten tekemiä toimenpiteitä.
Tämä kitchmäisyys tulee esiin esimerkiksi toisen jakson ensikohtauksen jälkeen alkavassa kuvauksessa kirkon arkipuuhista: pappi ottamassa vuorotellen henkosia hengityskoneesta ja savukkeesta. Nunnat pelaamassa jalkapalloa. Pappi saamassa pistosta pakaraan. Pappi syömässä aamiaista, ja lopulta – pappi kuolemassa sydänkohtaukseen aamiaisella.
Kitchiä jollain ihmeellisellä tavalla tästä kaikesta tekee se, että taustalla soi Franz Schubertin Ave Maria. (Haluan tehdä tästä Ave Marian kitchmäisyydestä väitöskirjan, kun täytän 50 vuotta; mulla on tässä nyt niin paljon kaikkea muuta ennen sitä. Venatkaa 19 vuotta.)
Sarja on niin monumentaalinen, että sen tuijottaminen läppärin luukusta tuntui ehkä vähäpätöiseltä. Ja samalla täysin sopivalta, koska sarjassa nykyajan pirstaleisuuden ja historiallisen instituution väliset ristiriidat ja jännitteet ovat jatkuvasti läsnä. On sipsien tahrimat sormet ja välillä pitää käydä vessassa tai vaihtaa asentoa.
Tässä mieleni mukaan valittuja teemoja, joita sarjassa käsitellään: ihmisen katkeruus omista valinnoista. Järjestetyn uskonnon ja uskon välinen ristiriita. Jalkapallo. Vanhempiensa hylkäämän lapsen ikuinen kaipuu äidin ja isän luo. Naisen seksuaalisuus kirkossa. Miehen seksuaalisuus kirkossa. Kuolema. Tanssi. Kirkon työntekijöiden ja kansan uskovaisten luottamus ja lojaalius kirkolle (ja jumalalle). Pappien inhimillisyys – onko sillä rajoja?
Entä tarvitseeko pyhimyksen uskoa jumalaan?
Sarjan musiikillinen kerronta on taidokasta ja rikasta. Musiikkia käytetään sekä sulautuneena henkilöhahmojen elämään ja ympäristöön että erikseen kertojahahmona, tässä tapauksessa säveltäjä Lele Marchitellin käsialasta. Intron moderni All Along the Watchtower -sovitus kuvaa nuoren paavin radikaalia konservatismia, jos näin tulkitsen. Eli Bob Dylanin tekemän kappaleen Jimi Hendrixistä inspiroitunut sovitus kuvaamassa konservatismin radikaalisuutta 2010-luvulla.
Mutta sitten oikeastaan kuitenkaan ei voi sanoa, kuinka tosissaan nuori paavi konservatiivisuutensa kanssa on.