Nightwish Wacken Open Air 2013.
Moi, mites teillä menee?
Täällä on asiat sillä tavalla järjestyksessä, että viihdytän itseäni heittämällä tyynyt sängyn päälle sekaisin.
Lunta tupruttaa kuin valkoisia perhosia ja lounaskävelyillä tunnen samaan aikaan sekä iloa ja onnea kävelystä että surua lintulajien kadosta.
Ne kahdeksan kuukautta, jotka ehdin elää 1980-luvulla, ovat tehneet minuun lähtemättömän vaikutuksen. Radio Kasarilla soivat biisit saavat Elton Johneiksi pukeutuneet suoneni vatkaamaan vimmattuina lantioitaan. Mutta sisälläni asuu arviolta 150 eri musadiggaria.
10-vuotiaana lauloin beibi tsoin mii hindee ja aloin kasvaa rockin sydänystäväksi. On lisäksi Nick Drake -tyyppi, joka ostelee älppäreitä; Ravelia itkevä nyyhkyklasariromantikko; kantrista Brandi Carlilen myötä svengin löytänyt naikkonen (hän on uusi tulokas – vielä kymmenen vuotta sitten vaahtosin kantriin perehtyneelle kummisedälleni, että kantri on paskaa (hän vastasi muistaakseni jotain tyyliin ”odota vaan”)); Frank Oceania nurmikolla selällään pajauttava lökäpöksy joka yhtäkkiä ymmärtää, mistä tässä kaikessa on kysymys; on nykyklassisen musiikin kautta jännitteen löytänyt yliopisto-opiskelija ja progerokkari, jolle brittipunk ei kolahda.
On Robynia yksin kämpillä joraava leggings-housu, joka iskee aina jossain vaiheessa varpaansa sängynpäätyyn.
Nämä diggarit ovat tulosta siitä, että olen eurooppalais-pohjois-amerikkalaisen musiikkikirjaston kasvattama. Ja siihen tämän kirjoituksen kriittinen osuus sitten päättyykin.
Lukiossa olin niin Von Hertzen Brothers -päissäni ettei sinne paljoa muuta mahtunut. Kuoromatkalla Prahassa säilöin Approach-levyn hotellihuoneen tallelokeroon.
Sen tähden minulta on varmaan jäänyt huomaamatta Tuomas Holopaisen ja Nightwishin nerous. Fantasiaestetiikka ja suuret saagat eivät ole koskaan vetäneet minua puoleensa, ja kun ajattelen Tuomas Holopaista, näen yksinäisen suden sateisessa metsässä sienestämässä menninkäishuppu päässään.
Mutta Bless the Child on yksi parhaista asioista mitä voi korviinsa työntää. Sinfonisuus, lyyrisyys, hevit kitarat ja tuplabasari = nerokasta.
Kirjoittajakämppikseni Suvi Nurmi (jolta ilmestyi eilen nuortenkirjasarja Routalan ensimmäinen osa!!!) Villa Sarkiassa ylisti Nightwishin laulajana vuonna 2013 aloittanutta Floor Jansenia. Hän kuvaili, että Jansen on laulutaitonsa lisäksi mahtava persoona. Kysyin, että millä tavalla. Suvi katsoi keittiön ikkunasta kaukaisuuteen ja yritti selventää, että Jansen on vain jotenkin niin… mahtava persoona.
Avasin Youtuben ja löysin ensimmäiseksi Jansenin hollantilaisessa Vain elämää -tyyppisessä ohjelmassa esittämässä Shallow-biisiä A Star is Born -elokuvasta. Jansenin laulamisesta välittyy puhdas rakkaus musiikkiin ja tarinankerrontaan. Samalla kun tunsin pelonsekaista kunnioitusta häntä kohtaan, alkoi naurattaa ihan hulluna se taidon ja läsnäolon määrä! Jatkoin tuijottamalla livevetoja Nightwishin keikoilta huohottaen kirosanoja kuten “voi saaa….”, “ei hele….”, “mitä vitt!!!”
Keikkojen perusteella Floor Jansen todella on mahtava persoona, ja sitä on vaikea selittää. Luonnonlapsi ja naissoturi, taiteilija isolla T:llä.
Vaikka festarilavan ympäröisivät tulvat ja metsäpalot, Floor Jansen jatkaa laulamistaan.