Nämä unikeot Oodissa ovat parhaita. Tulee rauhallinen olo, kaikki on hyvin, kun joku tuntematon vetää vieressä sikeitä. Lähtiessäni käymään vessassa olen enemmän huolissani siitä, että joku vie pöydälle jättämäni laskiaispullan kuin tietokoneeni.
Vähän häiritsee tuo puhelimella otetun kuvan tasoero (pöyristyttävä) aiempiin Heli Blåfieldin ottamiin kuviin. Mutta joskus se menee niin, että sanoma ensin, sitten estetiikka.
Päivän aihe on nimittäin Captain Fantastic -elokuva, joka on näyttelijä Matt Rossin esikoisohjaus vuodelta 2016. Tätä analyysia olen muhitellut suoli tukossa, katsonut elokuvan kaksi kertaa, ensin muuten vain ja sitten muistiinpanovälineiden kanssa. On tyhjennyksen aika. Minusta elokuvassa on taiteenlajina pelkkiä plussia: vaikka joku leffa olisi ihan paska, niin sitäkin on sitten kiva vihata, vaikka verenpaine vähän nouseekin. Arvostan. Captain Fantasticia pääasiassa kiihkeästi rakastaa sen pinnallisista puutteista huolimatta.
Enkä voi pidätellä enää: monet sellaisenaan hyvät biisit on sijoitettu elokuvaan tuskallisen banaalisti. Eihän Bachissa sinällään ole mitään vikaa – jesus! – mutta en ymmärrä, mitä helvettiä biisivalinnoilla yritettiin viestiä!??!!?! Kappaleet jäivät harkitsemattomiksi ja häiritseviksi, muusta tarinasta terävänä hyökkääväksi taustameluksi. Nyt tarkoitan nimenomaan jo olemassa olevia kappaleita, joita elokuvaan on sijoitettu, en itse elokuvaa varten sävellettyä musiikkia.
Sanakirjan mukaan banaali tarkoittaa liian tavallista – ja siis joo, nimenomaan!, biisivalinnat toivat tosielämän arjen puistattavan läsnäolevaksi elokuvaan. Minulla kesti monta vuotta, ennen kuin ymmärsin, mitä banaali tarkoittaa. Kuin jotain comfort-osaston tunnepornoa, täydellisen tyylitajutonta. Hyi yrjö.
(On lisäksi ylitsepääsemätöntä, että banaali on yhtä kirjainta vaille banaani.)
Aisaan [sic]. Perheenisä Ben (Viggo Mortensen) asuu kuuden lapsensa kanssa keskellä Pohjois-Amerikan itärannikon Cascadian metsiä erillään ympäröivästä yhteiskunnasta. Elämäntyyli perustuu totaaliselle luonnonläheisyydelle ja itsenäisyydelle ulkomaailman kapitalistisista ja materialistisista arvoista. Perheen äiti Leslie (Trin Miller) on sairastanut bipolaarista mielialahäiriötä jo pitkään, ja joutunut sairaalahoitoon mentyään selvästi huonompaan kuntoon. Elokuvan alussa perhe saa tiedon, että Leslie on menehtynyt.
Leslien vanhemmat Abigail (Ann Dowd) ja Jack (Frank Langella) syyttävät tyttärensä kuolemasta Beniä ja tämän yhdessä vaimonsa kanssa valitsemaa elämäntapaa luonnon armoilla. Vanhemmat järjestävät Leslielle mahtipontiset hautajaiset vastoin tyttären buddhalaista vakaumusta ja kieltävät Beniä lapsineen tulemasta niihin pidätyksen uhalla. Elokuvassa käsiteltävät teemat kiertyvät road-trip -tarinan ympärille, kun Ben lapsineen päättää appivanhempiaan uhmaten lähteä toteuttamaan Leslien viimeiset toiveet.
Elokuva on luokiteltu draamakomediaksi, mutta sellaiseksi se on kyllä melkoisen painava (ks. otsikko). Leslien vanhemmat ovat American dream -eetoksen materialistisia ilmentymiä lukaaleineen, tonttinsa hehtaareineen ja kalliine autoineen – selkeästi kapitalismin voittajapuolella. Lisäksi heidän arvomaailmaansa linkittyy tiiviisti amerikkalaiset republikaaniarvot turvallisuuskäsityksineen: raha, aseet ja poliisivaltio. Elokuvan draama rakentuu Benin ja Leslien sekä Leslien vanhempien arvomaailmojen välisten ristiriitojen käsittelystä. On ilmiömäistä, miten elokuvassa kyetään välttämään oikean ja väärän suora osoittaminen näiden välillä.
Mielenkiintoista onkin, miten ohjaaja saa elokuvassa kuorittua esiin ihmiset heidän arvojensa alta. Appivanhemmat eivät näyttäydy (ainoastaan) rahanhimoisina monstereina, vaan lopulta lapsenlapsiaan syvästi rakastavina isovanhempina, jotka ovat kamppailleet oman ja tyttärensä elämänvalintojen välisessä ristivedossa.
Vaikka Benin perheen 18-vuotias esikoinen Bodevan vaihtelee näkemystään marxismin ja maolaisuuden välillä, heidän elämäntyylinsä perustuu muulle kuin poliittisille arvoille: irrottautumisessa muusta yhteiskunnasta on ennemminkin kyse tarpeesta luoda itse oman elämänsä säännöt. Eläminen luonnossa on boheemista kaukana, hyvin järjestelmällistä ja säänneltyä kotikouluineen ja musiikkihetkineen. Ehkä elämäntyylin ylläpitäminen on synnyttänyt voimakasta ankaruutta, koska se on perustunut muun maailman järjestyksen vastustamiselle?
Ben koettaa kasvattaa lapsistaan riippumattomia, itsenäisesti ajattelevia, ”vapaita”, mutta valtaväestön maailmassa lapset ovat kuin vankilassa: eristyksissä muista ihmisistä sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti. Yksi lasten keino selviytyä ulkomaailmassa on valehtelu – tekeytyminen uskovaiseksi tai kertoilu äidistä huippusalaisena agenttina. “Unless it comes out of a fucking book, I don’t know anything about anything!”, Bodevan huutaa isälleen.
Paradoksaalisesti draamakomedian huvittavimpia kohtauksia elokuvassa tarjoileekin perheen täysin huumorintajuton esikoinen Bodevan (George MacKay). Kun tämä polvistuu leirintäalueella vasta tapaamansa tytön eteen kosiakseen, alkaa kauhunsekaisesti naurattaa. Bodevanin kirkasotsaisuus on niin sydäntä särkevää, että nauraminen sille tekee kipeää.
Yritän koko ajan kaivautua elokuvan pintatasoa syvemmälle, pohtia, pohtia ja pohtia, mikä se ristiriidan ydin on, mutta ehkä siihen ei ole mitään vastausta edes itse elokuvassa. Tällä kertaa täytyy varmaan laittaa sähköpostia kriitikko Kalle Kinnuselle. Tämä on vähän inhottava tunne, kuule.
Inhimillisen tason elokuvaan tuo lasten läsnäolo ja asioiden käsittely kasvatuskysymysten kautta. Mikä lopulta on eettistä? Miten rakennetaan hyvää tulevaisuutta? Elokuva ei osoita katsojaa olemaan kenenkään puolella, ennemminkin se kuuluu kysyvän, missä määrin ihmisillä on oikeus omiin elämänvalintoihinsa ja -arvoihinsa, ja minkä kustannuksella?
Elokuva on pinnaltaan siloteltu, ja tietyt asiat vaikuttavat liian helpoilta ollakseen realistisia. Silti se onnistuu näyttämään ihmisistä jotain hyvin todellista, vaikka tieltä on siivottu pois tosielämän materialistisia sotkuja. Ihmiset sen sijaan ovat sotkuisia, eikä sankariksi ole elokuvassa oikein kenestäkään.
Mukaansa tempaava ristiriitainen tarina, jonka loppuratkaisu on idyllinen kompromissi – olkaa hyvät. Viimeisessä kuvassa hiljaisen aamiaisen äärellä viivytään helpotuksenomaisesti vähän liian pitkään… ennen kuin taas alkaa joku leppoistettu moderni amerikkalaisrallatus. Tällä kertaa ymmärrän, että sen tarkoituksena on viestiä, kuinka he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Voi herran jumala.
Elokuvan voi vuokrata 3,50 euron hintaan Elisa Viihteestä, sieltä löytyy muutenkin tosi paljon harvinaisempia elokuvia. Tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö – vielä!
EDIT: Huomio, kiitos lukijan vinkin, Captain Fantastic tulee nähtäväksi Yle Areenaan taas 28.2.2020 eli tasan kuukauden päästä! Täältä kytikselle: https://areena.yle.fi/1-3818452