Pääsin opiskelemaan Amsterdamin Taideyliopistoon elokuvasäveltämisen maisteriohjelmaan. Koulutusohjelma kestää kaksi vuotta ja alkaa syyskuun alussa. Jos joku on kiinnostunut ihanasta yksiöstä Roihuvuoressa, olen välittäjänne!
En katsonut sähköpostia muutamaan päivään haastattelun jälkeen. Olin niin herkässä mielentilassa, että mikä tahansa uutinen olisi horjuttanut mielenterveyttä. 22 minuuttia ennen kuin avasin mailin viime perjantaina oli tullut sähköposti opintosihteeriltä, joka alkoi sanoilla I am happy to let you know that…
Olin veljeni perheen luona Lapissa. Kiljuin niin, että käly alakerran vessassa luuli minun nähneen jonkun kauhean tapettavan ötökän. Hökelsin portaat alas huutaen mää pääsin!!, ja käly luki mailin varmistaakseen, että uutinen piti paikkansa.
Soitin läheiset läpi, yksi itki, yksi nauroi, yksi huusi mää tiesin!!, kaikki olivat onnellisia. Itse olin shokissa.
Olin ehtinyt jo valmistautua siihen, etten pääse kouluun (itsensäsuojelutemppu). Järkytyin, kun olinkin väärässä. Samalla näköpiiriin pamahti joku pelko, että mitä olen mennyt tekemään, tämähän oli vain tällainen pikku haave, unelma jossain kaukana, kiva harrastus. Taustalla alkoi väijyä suru kaikesta, mistä joutuisin luopumaan.
Unelmat räjähtävät kappaleiksi, kun ne toteutuvat.
Kirjoitin tämän postauksen otsikon puhelimen muistiinpanoihin jo muutama kuukausi sitten. Ajattelin, että otsikko tulee joku päivä olemaan totta. Otsikko kumpuaa siitä, kun muutin vuosia sitten opiskelukaupunki Tampereelta Helsinkiin, ja ystäväni lauloivat läksiäiskaraokessa Armin ja Dannyn Mä lähden stadiin sanoilla Anne lähtee stadiin.
Vaihdoin salasanoja vastaamaan haavettani. Kirjoitin etukäteen lehtijuttuja itsestäni elokuvasäveltäjänä - ihan vain säästääkseni aikaa tulevilta kulttuuritoimittajilta. Manifestoin, minkä jaksoin.
Sain midikiipparia lainaan veljeltä, joka myös tulosti nuotteja töissä ja kuljetti ne minulle; yksi ystävä lainasi pianoa teoriatehtävien tekemiseen; toinen kirjoitti kanssani hakupaperit englanniksi; kolmannen kanssa vaihdoimme viestittelykielen hollanniksi. Kävin sävellystunneilla, joiden jälkeen jäin aina pohtimaan, että mikseivät kaikki ihmiset tee elokuvamusiikkia.
Innostuin elokuvasäveltämisestä musiikintutkimuksen opintojen aikana Tampereella seitsemän vuotta sitten. Olin alkanut säveltää ystävän kannustuksesta pari vuotta aiemmin. Audiovisuaalisen musiikkianalyysin kurssilla tein esseen Roger Michellin elokuvasta Tyttären talossa (2002), ja tuntui, että kaikki vain loksahti paikoilleen. En tiedä vieläkään, miten tai miksi elokuvamusiikki saa minussa aikaan jotain tällaista.
Viimeisten seitsemän vuoden aikana olen kokeillut kepillä jäätä, tehnyt jousikvarteton ja muita pienempiä kappaleita, eri musaprojekteja, käynyt seminaareissa ja kursseilla, hahmotellut, olisiko elokuvasäveltämisestä ammatiksi. Tiesin, etten voi suhtautua siihen sivuprojektina. Kun olin tekemisissä elokuvasäveltämisen kanssa, tuntui, etten tarvitse mitään muuta.
Säveltäminen tuottaa minulle niin suurta mielihyvää, ettei se kuormita samalla tavalla kuin vaikkapa... kirjoittaminen. Lisäksi se on tilaussäveltämistä. Pöytälaatikossani nimittäimn makaa jatkuvasti pyöreät 0 (nolla) musiikkikappaletta. Minulle on tärkeää tietää, että tekemäni musiikki menee ihmisten kuultavaksi, hyötykäyttöön.
Nyt kun aloin kirjoittaa tätä postausta, tuli olo, että minulla pitäisi olla jotain avaimia, vinkkejä ja inspiraatiota annettavana omien unelmien toteuttamiseen. Ehkä koska unelmointikoneisto on iso bisnes, ja tavallaan tämä tarinani sopii siihen muottiin. Uskoin unelmiin, en luovuttanut, tein töitä. Nuo ovat sanahelinää täysin vailla konkretiaa.
Minusta olisi kamalaa, jos nyt alkaisin paasata jostain itsensä toteuttamisesta. En tiedä miksi, mutta minusta se olisi kamalaa. Mitä jos ei ole mitään unelmia, joista voisi edes luopua?
Noin kerran kuussa keväällä itkin, että taasko pitäisi vittu yksin lähteä johonkin huisinjeeraan, missä ole hyvä on graag gedaan ja kana on kip.
Olen tässä prosessissa oppinut kyllä vaikka mitä. Esimerkiksi sen, että voin elää tyytyväistä ja onnellista elämää ilman parisuhdetta ja perheen perustamista. Sen sijaan en voi elää tyytyväistä ja onnellista elämää, jos en saa tehdä luovaa työtä.
Shokista selvittyäni odotan uutta elämänvaihetta sisäistä poltetta täynnä. Tuntuu aivan järjettömän mahtavalta ja kaikilta muulta upealta. Haluan viettää läksiäiset, joissa syödään, juodaan, meikataan ja mennään karaokebaariin.
Olen käynyt sen verran Amsterdamissa, että vietin yhden aurinkoisen päivän lentokentällä vartin päässä keskustasta lukemalla Charles Bukowskin novelleja. Bukowski on yksi lempikirjailijoitani, joten tämän täytyy olla merkki.
Yksi haaveeni on työskennellä elokuvasäveltäjänä ja asua Lissabonissa. Kun niin tapahtuu, se tulee olemaan ihan erilaista mitä kuvittelin. Se tulee olemaan sotkuisempaa ja monimutkaisempaa. Haaveet ovat suoraviivaisia, elämä ei.
Mutta jonain päivänä katselen työn lomassa Tejo-joelle.