Koska kuvausmahdollisuuteni (paska kamera ja alhainen motivaatio) ovat mitä ovat, päätin, että se on tämän blogin juttu. Yllä kuvan pelastaa kuitenkin taideteos, jota RAKASTAN, ja joka on elämäni ensimmäinen oikea taidehankinta, Piritta Kosken maalaus.
Ihanaa haju- tai partavettä jollain vierustoverilla täällä Oodissa.
Jos päätän keskittyä johonkin yhteen asiaan, otan siitä hirveät paineet ja suhtaudun asiaan kuin väitöskirjaan. Edellisessä tekstissä kerroin kaiken, mitä tiedän ja ajattelen elokuvasta Captain Fantastic, jottei kukaan erehtyisi luulemaan, että olen tyhmä. Kirjoittamisen ilo? Se siitä. Minun pitäisi tehdä asiat aina vähän niin kuin vasemmalla kädellä ja puolivahingossa, vähän kaikkea. Treenaan viulunsoittoakin nykyään mielikuvaharjoitteluna bussissa tai samalla kun katson jotain tv-sarjaa, kun muuten alan puristaa sitä kaulaa. Olen parsinut sukkahousujen reikää kokoon nyt viisi päivää.
Te haluatte tietää, mitä Esko vastasi.
Kysymykseni Esko Valtaojalle kuului, mitä hän tarkoitti itsereflektiolla joulunaikaisessa haastattelussaan Helsingin Sanomissa, ja miksi hän sanoi, ettei usko siihen. Sain luvan siteeraukseen:
Kysymyksesi osuu juuri oikeaan kohtaan. Olen nimittäin käymässä kolmatta kirjeenvaihtoa emerituspiispa Juha Pihkalan kanssa, ja taitamme peistä niin sanotuista eksistenttisistä (tai eksistentiaalisista) kysymyksistä. Juhan mielestä jokaisen ihmisen ihmisyyden ytimessä ovat nämä kysymykset, joita jokainen myös pohtii ainakin yön pimeinä tunteina. Miksi olen olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi pahuutta on olemassa, olenko MINÄ paha ihminen? Onko kuoleman jälkeistä elämää? ja niin edelleen. Hän nostaa esiin sellaisia filosofeja ja ajattelijoita kuin Kierkegaard, Schopenhauer, Nietzsche, Sartre ja niin edelleen.
Minä taas olen tismalleen päinvastaista mieltä. Loputon jahkailu Jaska Jokusen tyyliin on hedelmätöntä ajanhaaskausta. Siinä se koko elämä kuluu hukkaan muuriin nojatessa ja pohtiessa MIKSI?-kysymyksiä, samaan aikaan kun Ressu tanssii iloisena kedolla.
En pätkääkään usko, että ihminen löytää "itsereflektiolla" mitään oikeita vastauksia elämänsä kysymyksiin, jahkailemalla loputtomiin miksi, miksi, miksi. Paljon parempi unohtaa oma itsensä, tyyliin relaa nyt vittu vähän, ja pohtia MITEN? Miten teen seuraavaksi, miten hoidan tämän ja tämän asian?
Voisin myös sanoa, että en usko minän ja sielun olemassaoloon, vähän myötäillen buddhalaista ajattelua. Tietysti on hyvä tuntea itsensä, pohtia itsensä hyviä ja huonoja puolia. Mutta - kuten itsekin sanoit - ihminen voi jäädä itseään pohtiessaan oman päänsä vangiksi todella pahalla ja hyödyttömällä tavalla. Kannattaa aina välillä katsoa peiliin, mutta ei mennä istumaan kahden peilin väliin ja hukkua siihen itsereflektioonsa.
Aikamoista! Suurkiitos Esko.
Minusta yksi kiehtovimpia asioita Eskon vastauksessa oli se, että tämäkin asia – itsereflektio ja sen mahdollinen hyödyllisyys tai hyödyttömyys – on mielipidekysymys. (Vai onko?) Esko on tätä mieltä, eikä oikeaa tai väärää vastausta ole, vaan ihmiset vain elävät tässäkin suhteessa omien arvioidensa ja arvojensa varassa. Hitto.
Esko kehottaa katsomaan ympärilleen, olemaan läsnä tässä hetkessä ja tarttumaan siihen – sillä miksi-kysymysten äärellä päätyy varmaan masentumaan, kun vastausta ei ole. Miksi-kysymysten esittäminen ja selvittäminen tuntuu tässä valossa ajan haaskaukselta ja ihmisen egoistiselta pyrkimykseltä selvittää Kaiken Tarkoitus. Ihminenkö olisi maailmankaikkeuden ratkaisun haltija; yksi nisäkäseläin? Hyödyllisempää tanssia Ressun lailla.
Eli jos Eskolta kysytään, miten elää tätä elämää, niin: elä menemään. Ei ole mitään sen kummempaa, kuin tämä todellisuus, jollaisena sen nyt tässä koemme. Ihminen on eläinkunta ihmislajin edustaja, joka on kekassut päänsä menoksi kaikenlaisia sieluja selittääkseen elämää, joka sellaisenaan nyt vaan on niin hervottoman käsittämätön. Onko tarpeen yrittää käsittää käsittämätöntä? Vai onko silloin vain liikaa aikaa? Voisiko ottaa päivät vastaan ja arvostaa niitä sellaisina, kuin ne tulevat eteen?
Oliks tää nyt sitä buddhalaisuutta?
Ja vielä sananen runoudesta.
Loppuvuodesta kävin lavarunousilloissa joka viikko, mutta nyt minua on alkanut jännäkakattamaan lavalle nouseminen. Alkuvuodesta en ole käynyt illoissa kertaakaan paitsi yleisössä. Tänäänkin olen menossa lavarunoutta tuomaroimaan, vaikka oikeasti haluaisin mennä lavalle. Tässä sitten pohdin, että rohkeutta ei itse asiassa olekaan se, että menee sinne lavalle ensimmäistä kertaa ja kokeilee jotain uutta. Rohkeutta on se, että menee sinne lavalle uudestaan, uudestaan, uudestaan, ja uudestaan. Vaikka yleisössä olisi heitä, jotka ovat kuulleet samat jutut aiemminkin. Olen alkanut tavallaan pelätä, että joku oppii tuntemaan minut niiden tekstien perusteella. Silloin ei enää olisikaan kyse runoudesta, vaan minusta.
Silloin on mietittävä, että MITEN menee sinne lavalle, ei että miksi. Happy go lucky.
Oli muuten hyvä, että Klasari2080-ohjelmalle oli viikossa varattu Radio Helsingissä tietty aika, jolloin 60 minuuttia piti tulla minun ohjelmaa. Oli tilanne mikä hyvänsä. Vaikka olisin paskana, ripulissa, pommin alla, parisuhdekriisissä, itseinhossa – 60 minuuttia on tultava ohjelmaa ja se tulee torstaisin kello 19. Olenkin sopinut osakeyhtiö Anne Teikarin pääjohtaja Anne Teikarin kanssa tästä johtuen, että jokainen blogipostaus tulee tiistaisin. Vaikka tiistaisin kello 23.59, mutta tiistaisin. Vaikka olisi jännäkakka.
Palaamme jälleen ensi tiistaina.
Ps. Otettu olin, kun Esko sanoi laittavansa tämän blogin kirjanmerkkeihinsä, ja sanoi, että hänen puoleensa voi aina kääntyä, jos tulee ”hankaluuksia maailmankaikkeuden kanssa”. Aika ihanasti. Onneksi Eskon älylliset palvelut ovat meidän kaikkien käytettävissä.