Ajatuksena karkkien laittaminen biojätteeseen vastustaa. Maatuvatko karkit? Eikö sen luonnonmukaisesti pitäisi mennä niin, että asiat, joita laittaa kurkustaan alas ja kuljettaa kehonsa läpi, maatuvat? Asian voi takuulla selvittää googlettamalla, mutta mistä minä sitten täällä jurputan.
Karkin idea on olla epäterveellistä ja hyvää, koska siinä on paljon sokeria. Nyt entisestä lempikarkkipussistani Malacon Hyvää makumaasta vähennettiin 30 prosenttia sokeria. Mitä järkeä on karkissa, jossa on 30 prosenttia vähemmän sokeria? Siinä ei ole yhtään mitään järkeä ja karkin olemus häpäistiin.
Minä loukkaannuin!
Eli ei muuta kuin toivotaan, että Biden voittaa.
Katsoin lomalla Terrence Malickin elokuvan Song to Song (2017). Tuli olo, että ensinnäkin yrjöttää ja meniköhän taas kaksi ja puoli tuntia elämästä hukkaan. Katselukokemuksesta jäi pateettisen runollinen ja coolin etäinen olo. Miten Malickin elokuvat voivat olla niin räikeästi korneja? Miten Malick uskaltaa?
Hillutaan verhoihin kietoutuneina hyväosaisina elämän nurjasta puolesta juopuneina ja kuiskitaan jatkuvasti ikkunaa kohti lauseita kuten ”kuka minä oleeeennnnnnnnnnnnöööööö…..” ja ”minne olemme menosssshhhaaaaaaaaaaa……”
Hohhoijaa.
Olen itsekin joskus esittänyt tietyssä seurassa eteerisen runollista hillujaa, sellaista kuin Faye Song to Songissa. Mutta jo muutaman tunnin jälkeen minun on aivan pakko rikkoa jotain ja huutaa ja kusta pusikkoon, sillä tavalla EI YHTÄÄN söpösti. Eteerisyys on vastenmielinen esitys.
Olisi helppo kuitata elokuva huokaamalla hohhoijaa, mutta pitäisikö keskittyä enemmän siihen, miksi elokuva koetteli kärsivällisyyttäni niin? No, ei nyt keskitytä siihen. Elokuva tavallaan romantisoi, en tiedä mitä, – jotain sellaista nihkeää, itse valittua olemista yhteiskunnan yleisrytmin ulkopuolella, jossa toimistotyö ja lasten hakeminen tarhasta ovat kerta kaikkisen kaukana ja aamiaisen syöminen osoittaisi liiallista protestanttisuutta.
Hohhoijaa.
Song to Song käsittelee oikeastaan ihan karseita ihmisiä, enkä oikeastaan suosittele sitä, mutta joka on sen katsonut, soita, tarvitsen vertaistukea. Vaikka vastakkaisia näkemyksiä, mutta tiedon, etten ole yksin.
Mitä olen myös miettinyt, on se, että jos botoxia laitetaan kasvoihin silottamaan ”vihaisen näköiseksi” tekevä otsaryppy – mitä sitten, kun on oikeasti vihainen? Miten vihaisuuden silloin ilmaisee? Pitääkö mennä puheterapiaan opettelemaan sanallista tunneilmaisua, jotteivät tunteet turmelisi kasvoja? Vai pitääkö aina vain näyttää iloiselta ja pirteältä, mitkään myrskyt eivät hetkauta ja olla aina tuottoisa?
Näin on näyttävä paluu syysloman jälkeen blogiin tehty. Tiedättekö, Karjalohjalla on aivan uskomattoman kaunista.
Kävin siellä.