Minua riepoo, että miksi se pittää kulkea kylillä ja kailottaa puhelimeen kaiuttimella, jonka toisesta päästä kaverisi tai kaverin kaverisi tai sukulaisesi vuodattaa, että mistä se mökki varataan jouluksi ja ketä oli tulossa ja mitä sitä syötäisiin sitten? Niin tuliko se Jounin porukka kanssa? Luulevatko nämä ihmiset, että se ei häiritse ketään? Minä kerron teille: se häiritsee, ihan helvetisti.
Ja miksi ei laiteta kuulokkeita korviin, kun julkisissa kulkuvälineissä katsotaan jotain maailmanlopun talk show’ta YouTubesta tai IHAN MITÄ TAHANSA? Älypuhelin, jota käytämme kuin idiootit…
Ja sitten, saako ihmisiä kuvata julkisissa tiloissa, siten että heidät tunnistaa, ja jakaa kuvan kysymättä omaan maailmanlopun Instagram-feediinsä? Onko tästä yksityisyydensuojan osa-alueesta säädetty mitään lakia?
On perustettava komitea.
Eilen päiväunenomaisessa horkassa – en oikeastaan nukkunut, mutta kävin miellyttävässä pehmeillä hattaroilla reunustetussa kuvaelmassa – sain monta mielestäni hyvää virkettä aikaiseksi päässäni tämän postauksen pitimiksi. Sitten kuulin jonkun sujauttavan postiluukusta paperin, ja pelkäsin, että se on naapurin huomautus metelöinnistäni. Se oli postinjakaja ja kirje TE-keskuksesta.
Lukiossa heräsin eräänä aamuna isännöitsijän varoittavaan puheluun, sillä joku naapureista oli tehnyt minusta valituksen. Asunnostani kuului kuulemma yöllä viulunsoittoa eikä minun ollut sitä kiistäminen. Valituksen tekijän kannalta ihan ymmärrettävää, tavallaan.
Samassa rappukäytävässä oli kerran alaoven viereisellä ilmoitustaululla asuntooni osoitettu lappu, jossa huomautettiin passiivis-aggressiivisesti , että asunnostani kuuluva musiikki saattoi minusta olla kivaa, mutta ettei se kaikkia miellytä. Olin asunut tuota ennen opiskelija-asuntolassa, jossa en ollut saanut mitään noottia musiikin kuuntelemisesta, laulamisesta tai soittamisesta koskaan. Olin siinä käsityksessä, ettei se häiritse ketään.
Myönnettävä on, että on tietenkin aina ollut itselleni sievoinen mysteeri, mikseivät ihmiset halua kuulla pettämättömän musiikkimakuni helmiä, mutta tajusin jossain kohtaa perustaa radio-ohjelman sitä varten.
Tanssin yksin kotona. Olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan, pienenä yhdeksän neliön huoneessani, jossa soivat Aikakone, La Cream ja Gloria Gaynor. Jos olin yksin kotona ja ulkona oli pimeää, laitoin valot pois, jotta kukaan ei näkisi sisälle, enkä jaksanut kierittää olohuoneen sälekaihtimia alas. Äiti ja isä huomauttivat kotiin tullessaan lempeästi hymyillen, että vaikka talossa on pimeää, diskonjytke kuuluu kyllä ulos asti.
Parikymppisenä loukkasin kerran jalkapöytäni, kun tanssin yksin kotona ja kaaduin. Ystävääni nolotti se puolestani niin paljon, että hän vannotti minua olemaan kertomatta ruhjeen todellista syytä koskaan kenellekään.
Pari vuotta sitten tanssin yksin Lady Gagaa pimeässä kotonani puolilta öin. Yhtäkkiä postiluukusta tuli lappu – mitä ilmeisimmin alakerrasta –, jossa luki hatarilla tikkukirjaimilla:
HYPPIMINEN
POMPPIMINEN
JUOKSEMINEN
HÄIRITSEE
Se oli helpotus siihen nähden, että olin pelännyt tappouhkausta.
Tästä johtuu mieltymykseni asua matalalla: voin elää vapaammin ilman alakerran naapureita. Niin on varmaan kaikilla helpompaa.
Tampereella opiskellessa pidin bileitä. Kerran yläkerran naapuri tuli yhdeltätoista illalla, bileiden oltua käynnissä jo useamman tunnin, hyvin ystävällisesti ja pahoitellen pyytämään voisimmeko pitää hieman pienempää ääntä, sillä hänen vaimonsa oli pari päivää aiemmin saanut viikon elinaikaa. Hän sanoi, että nuorison pitää tietenkin voida juhlia, mutta nyt olisi tämä syöpä.
Häpesimme, pahoittelimme antaumuksella ja luikimme karaokebaariin parhaamme mukaan hiipien.
Olen siis ollut riesana muille. Mutta kun välillä nykyisen kotini naapurista kuuluu koko päivän ajan klassikoita Pepe Willbergin Aamusta Alicia Keysin Empire State of Mindiin, ajattelen, että onpa mukava, siellä joku nautiskelee.