Kuuntelin Daft Punkin kaikki levyt.
Otin suorastaan urhoollisen lähestymistavan projektiin. Olin kuunnellut Daft Punkin vuonna 2013 julkaistua Random Access Memories -levyä, joitain hittibiisejä aiemmilta vuosilta sekä livelevyä Alive vuodelta 2007. Halusin tietää bändistä lisää, ja suhtauduin projektiin huomattavalla hartaudella. Yhtyeen mystiseksi hiottu imago herättää kunniaa. Kuunneltuja levyjä on yhteensä remix-levyt mukaan laskettaessa 10. Niiden läpikäyminen vei noin neljä kuukautta.
Levyjä kuunnellessa kävelin ympäri Töölönlahtea ja Helsingin keskustan kaduilla. Kuuntelin levyjä kotona lattialla istuen samalla kun kirjoitin. Liikkeellä ratikassa, metrossa, bussipysäkillä pissahädässä, Akateemisessa kirjakaupassa, Aleksanterinkadulla, kotona ruokaa laittaessa tai keittiön pöydän ääressä ommellessa umpeen reikää farkuissa.
Kävi siis niin, että kuuntelin kymmenen levyä elektronista tanssimusiikkia tanssimatta askeltakaan.
Ei kumma, että tämä savotta on tuntunut hieman, noh, raskaalta. Täten kirjoitukset musiikista kertovat aina enemmän kuuntelijoistaan kuin ”musiikista itsestään”. Enkä edes ole lähtökohtaisesti ihminen, joka ei tanssi – päinvastoin!
On surkuhupaisaa, että monissa muistiinpanoissani olen kirjoittanut, kuinka musiikki ”toimisi varmaan hyvin jossain klubilla”. Lisäksi siellä lukee, että ”remixaukset harvoin antoivat mitään uutta alkuperäisversioille”. Juuh.
En oikeastaan heittäytynyt musiikkiin, vaan kuuntelin sitä kuin ulkopuolinen, joka keskittyy vain siihen, mihin musiikki on menossa – ei siihen, mihin se veisi minut. Projekti: pilalla. Tämä kertokoon siitä, kuinka kuuntelen musiikkia lähtökohtaisesti rakenteellisesti, enkä oikeastaan osaa analysoida esimerkiksi saundeja mitenkään. Toki adjektiivein kuten “kirkas”, “säröinen” ja niin edelleen – mutta minulla ei ole tietoa, miten saundit syntyvät. Musiikki pitää kokea!
Remix-levyjen kuunteleminen kyllästytti, mutta urhoollisuuteni (itsepäisyyteni) ei sallinut niiden yli hyppäämistä. Kuten vanha kemiläinen sananlasku kuuluu: taide on kärsimystä.
Nyt sitten olen kriittisten musiikkianalyysieni kanssa umpikujassa, koska minusta ne eivät oikeastaan kerro tästä musiikista mitään. Sen verran voin sanoa, että kun olet tanssin tarpeessa, lähdössä ulos ja haluat virittäytyä tunnelmaan, tai olet jo tunnelmassa, Daft Punk nostattaa tason johonkin avaruudellisen rajamaille.
Kosketuspintani elektroniseen tanssimusiikkiin on La Cream (sitä tanssin pienenä hiessä omassa 9 neliön huoneessa) ja myöhemmin Robyn. Elektroninen tanssimusiikki kyllä tuntuu rajoittavan Daft Punkin moniulotteisuuden johonkin purkkiin, mutta en nyt parempaakaan keksi. Kokeellinen elektroninen tanssimusiikki?
Giorgio by Moroder. Tästä kappaleesta innostukseni lähti Daft Punkiin kolme vuotta sitten. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran veljen autossa. Muistan pimeän sateisen illan, kun ajettiin alikulkutunnelia pitkin Haagasta kohti Pasilaa. Ikkunoita vasten liikkeessä välkkyivät katuvalot, kuin discovalot!
Sanoin joskus veljelle, että yksi Daft Punkin hienouksista on se, miten se uskaltaa antaa asioiden olla. Jos joku riffi tai biitti kuulostaa hyvältä, sen annetaan olla. Ei kirsikoita, kermavaahtoja, vaan hyvin tehty kakkupohja.
Daft Punk on visuaalinen ja äänellinen kokonaistaideteos, määrätietoinen konsepti. Silti sanaa ”brändi” on hankala liittää yhtyeeseen, tuntuu kuin se likaisi jotain. Määrätietoisesta menestyksestään huolimatta Daft Punk tuntuu olevan maallisen markkinatalouden ulottumattomissa. Ehkä se on ne ylimaalliset saundit?
Kaikkiaan suosittelen levyistä jo mainittuja, suurimman julkisen suosion saaneitakin Random Access Memoriesia ja Alivea. Alive ehkä kiteyttää Daft Punkin ytimen: ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokea itsensä osaksi levyllä kuuluvaa yleisömerta. Daft Punkin omintakeinen syke, biitti, on niin elävää, ja samalla niin päänsisäistä, kehollista, että sen tuntee parhaiten sykkeenä rintakehässä.
Muilta studiolevyiltä suosittelen seuraavia kappaleita:
Homework (1997):
Alive.
Around the World.
Ehkä onneksi debyyttilevyt ovat harvoin artistien parhaimmistoa. Jos olisivat, tulisikohan sitä itse koskaan ryhtyneeksi mihinkään.
Discovery (2001):
One More Time. Biisi kuulostaa siltä kuin se olisi tehty eilen.
Aerodynamic. Alexilaihot kitaratilutukset (tosin hitaammat).
Harder, Faster, Better, Stronger. Oppimiskoulu siihen, miten äänillä luodaan tilaa.
Crescendolls on raivostuttava jääkiekkomatsin väliaikarenkutus – tämä ei ollut suositus, vaan mielleyhtymä.
Human After All (2005):
Make Love.
Steam Machine & Brainwasher. Synkkää ja likaista – ja se tuntuu hyvältä.