Haastattelu päättyi reilu kolme tuntia sitten. Heti sen jälkeen oli olo, että voi helvetin helvetti. Tämä oli varmaan tässä, kiitos heippa. Zoom-ruudun toisella puolella oli rivissä viisi miesoletettua, suurin osa valkoisia keski-ikäisiä, mukavia ja ystävällisiä kaikki.
Oli kysymyksiä, joihin en ollut osannut varautua, oli sekaannusta kielen kanssa, olin hermostunut, olinko ylipukeutunut? – toisaalta yllätin itseni positiivisesti ilmaisemalla joitain hyviä ajatuksia, joihin en myöskään ollut varautunut.
Pari vuotta sitten katsoin dokumentin pariisilaisen elokuvakoulun pääsykokeista. Yhdeltä ohjaajahakijalta kysyttiin lempielokuvia. Hakija sai bläkärin eikä osannut sanoa YHTÄÄN ELOKUVAA. Välttääkseni tämän olin listannut etukäteen elokuvasäveltäjiä, ohjaajia ja leffoja, jotka ovat itselle merkittäviä (Maribeth Solomon; Yorgos Lanthimos; Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever).
Sen sijaan en ollut valmistautunut kysymykseen: ”Millaista pop-musiikkia kuuntelet?”
“Taylor Swiftiä ja Beyoncéa”, kuului vastaukseni.
Vastaus ei ollut valheellinen, viimeksi eilen kuuntelin Swiftin folklorea. Laitoin sen juuri soimaan lohdutukseksi. Levyn paras biisi “gold rush” löytyy muuten Musiikista ja muusta -soittolistalta Spotifysta.
Mutta kuka ei tykkää Beyoncésta?
(En maininnut Aerosmithiä ja Bon Jovia, joita myös eilen kuuntelin.)
Mainitsin kuitenkin JESSE MARKININ, koska hänen viimeisin levynsä Noir komeilee levysoittimen vieressä ja oli silmieni ulottuvilla. Yksi haastattelijoista otti Markinin nimen ylös, joten jos ei muuta – kuten ystäväni totesi –, niin ainakin edistin Suomen matkaa maailmankartalle.
Nyt kun tarkemmin ajattelen, Swiftin evermore on se lempilevyni, ei folklore…
Heti haastattelun jälkeen kiemurtelin häpeässä enkä tiennyt miten päin olla, vuodatin tuntoja puhelimessa perheenjäsenistä ystäville, vein tavaroita kierrätykseen tunteakseni itseni hyödylliseksi, palasin kotiin, avasin kylmän prosecon. Ostin sen eilen, sillä tiesin olevani kuohuvan tarpeessa. Olen lasilliseni ansainnut.
Lämmitin kesäkeittoa ja ajattelin, että ehkä se meni ihan hyvin. Puolen tunnin päästä eli alkoholin haihduttua olin taas sitä mieltä, että en minä sinne kouluun pääse. Tiedoksi, ettei tule järkytyksenä: en välttämättä pääse Amsterdamiin opiskelemaan elokuvasäveltämistä.
En myöskään ollut osannut odottaa kysymystä: “Mitä haluaisit meidän kysyvän sinulta?”. Menin puihin, sillä olin valmistautunut vastaamaan syvällisesti ja laajasti kysymykseen ”miksi haluat elokuvasäveltäjäksi?”, ja siihen olin jo vastannut.
Kaksi tuntia myöhemmin keksin, mitä olisin halunnut heidän kysyvän minulta: ”Mitä jos et nyt pääse tähän kouluun?”
Vastaisin, että see you next year.
Lempiasioitani hellepäivinä on katsoa sisällä elokuvia. Kaihtimet kiinni, ehkä päikkärit. ”Nyt kartanolle siellä aurinko paistaa!” on mantra, jota varmaan kaikille Suomessa kasvaneille on hoettu, mutta tuo vaatimus ei enää tavoita minua.
Tunsin itseni erityisen vapaaksi, kun viime lauantaina auringonpaiste nostatti hellelukemia yli kolmeenkymmeneen, pyykit kuivuivat ulkona muutamassa tunnissa, ja tippa linssissä katsoin jouluelokuvan Happiest Season (2020). Se löytyy Youtubesta.