Luen Steven Pressfieldin kirjaa The War of Art. Break Through the Blocks and Win Your Inner Creative Battles. (Vapaa suomennos: Taiteen sota. Riko esteet ja voita sisäiset luovat taistelusi – kuulostaa vielä mahtipontisemmalta suomeksi kuin englanniksi!)
Kirja käsittelee vastustusta, Pressfieldin kutsumana Resistance. Sen kanssa kamppailemme viivytellessämme niiden asioiden tekemistä, joita oikeasti haluamme tehdä. Pelkäämme ja välttelemme. Työskentely ei ole se vaikein osa, vaan sen aloittaminen, kirjoittaa Pressfield.
Tämän tunnistaa varmasti jokainen Telluksella elänyt Homo sapiens.
Erityisesti kirjassa resonoi kohta vastustuksen suhteesta unelmiin. Pressfieldin mukaan suurennellut kuvitelmat itsestä ovat niin ikään merkki todellisen työn välttelystä. Nimittäin kyllä, olen harjoitellut Oscar-puhetta ja asukin on puhelinsoittoa Mert Otsamolle vaille valmis.
Kirjassa ei puhuta sellaisenaan unelmien toteuttamisesta – minkä takia se kiertää syvimmän self help -laarin –, vaan konkreettisesti asioista, joita haluamme tavoittaa. Oli se sitten kirjan kirjoittaminen, kahvilan perustaminen, politiikkaan ryhtyminen, yliopistoon hakeminen.
Puhun kuitenkin nyt unelmista, koska itsellä iso sellainen toteutui juuri. Oli nimenomaan kyse siitä, että päässäni olleista kuvista tuli totta. Pelkäsin noita kuvia pitkään ja vastustin tekemästä niiden eteen mitään, mutta en ihmettele sitä pelkoa enää. Tuntuu nimittäin, että moni muukin asia muuttuu unelmien toteutuessa kuin se, että lähtee ulkomaille opiskelemaan haaveammattiinsa.
Minun on ensinnäkin luovuttava tavasta, jolla olen tottunut ajattelemaan itsestäni. Olin ajatellut, että olen paska/huono/tyhmä ja on vain ajan kysymys, että kaikki tajuavat sen.
Sitten paljastuikin, että olen työteliäs, lahjakas ja aulis oppimaan.
Unelmat ovat turvallisia. Niiden toteutumattomuuteen voi rakentaa ja ripustaa koko identiteettinsä. Unelmien toteutumisen jälkeen on tavallaan vähän eri ihminen sitten, ehkä lähempänä itseään. Ja _se_ on pelottavaa.
Olen ollut viime kuukausina yleisesti ottaen tosi onnellinen. Samalla olen ollut välillä niin surullinen, raivoissani, vittuuntunut ja/tai turhautunut, että olisin voinut sillä aggressiolla työntää asunnon seinät kumoon tai nylkeä elefantin käsin, enkä muista vastaavaa sitten uhmaiän.
Ehkä teen raivaustöitä uudelle? Vai huomaanko, miten tyytymätön olen tähän asti ollut, ja haluan ravistella kaikki menneet tomuksi? Tai ehkä kun antaa itsensä tulla itselle näkyviin, niin sieltä kumpuaa kaikenlaista…
Self help -luovuuskirjoissa mättääkin niiden suoraviivaisuus. Että kun vain ihmiset tekisivät näin ja näin, jo loppuisi nälänhätä, taloudellinen epätasa-arvo ja niin edelleen. (Kun vain ihmiset tekisivät elokuvamusiikkia, olisi minun self help -oppaani otsikko.)
Maailman murheiden selittäminen yhdellä idealla on luonnotonta. Vanhemmiten tulen koko ajan tietoisemmaksi siitä, että jos ei ole itsellä joku kriisi päällä, niin se on kaverilla. Kaipaamme oppailta selkeitä vastauksia emme ymmärtääksemme elämän pohjimmaista yksinkertaisuutta, vaan kestääksemme tätä kaaosta. Ja siihen Pressfieldin oivallukset kyllä tepsivät!
Tällä hetkellä ehkä kaikista eniten haaveilen siitä, että saan tehdä musiikkia isoihin elokuviin (tädinmies sanoi, että teetkö tulevaisuudessa James Bondiin musiikit, ja mietin että AATELKAA JOS PÄÄSISI TEKEMÄÄN JAMES BONDIIN MUSIIKIT), pieniin elokuviin, sarjoihin, mainoksiin, peleihin, youtube-videoihin. Ihan mihin vain missä kuva liikkuu ja se tarvitsee sävellyksen. Tämä oli tarjous! Ottakaa yhteyttä! Tonnin tunti! Tasasumma!
Sitten haaveilen siitä, ettei tarvitsisi missään kohtaa burnoutin siivittämänä ymmärtää elämän tarkoitusta.
Se on sörsseliä.