Homman nimi on ollut sellainen, että laitoin hakemuksen Amsterdamin Taideyliopiston elokuvasäveltämisen maisteriohjelmaan. Siksi olen vältellyt häiriötekijöitä kuten kirjoittamista. Ennakkotehtävät on nyt lähetetty ja käsillä on vaihe, jossa rukoillaan universumilta kutsua haastatteluun. Että jos taidot eivät riitä, rukoilu voisi auttaa?
Mutta ei jumalauta, että Jai Paulin ”Zion Wolf Theme” on hyvä biisi. Nyt ihan oikeasti.
SE ON NIIN HYVÄ BIISI LAITOIN SEN JUST MUSIIKISTA JA MUUSTA -SOITTOLISTAAN SPOTIFYSSA, MENETTE HETI PAIKALLA KUUNTELEMAAN!
Musiikista kirjoittaminen on välillä turhaa, aivan turhaa. Kuurankukkasia piirtyneen sun ikkunaasi… Ei mitään järkeä.
Jai Paul on englantilainen tuottaja ja muusikko. Leak 04-13 (Bait Ones), jolta mainittu kappalekin löytyy, on alun perin laittomasti nettiin vuodettu levy. Se tapahtui vuonna 2013. Tämä vuoto kiehtoo minua yhtä paljon kuin Tytti Yli-Viikarin rikostutkinta, ja se kiehtoo minua erittäin paljon.
Paul oli saanut vastikään levytyssopimuksen ennen kuin debyyttialbumi vuodettiin Bandcampissa. Levyn biisejä oli kuullut vuosien saatossa useat henkilöt Paulin lähipiirissä, eikä vuotajaa lopulta rikostutkinnassa saatu selville. Paul kommentoi tapausta Twitter-tilillään vuodon yhteydessä 15.4.2013:
To confirm: demos on bandcamp were not uploaded by me, this is not my debut album. Please don't buy. Statement to follow later. Thanks, Jai.
Albumilla kuultavat kappaleet ovat Jai Paulin demovaiheessa olevia biisejä. Editointia, viimeistelyä, masterointia vailla. Ulkopuoliselle biisien rahiseva saundi kuulostaa raikkaalta ja tietyllä tapaa tarkalta; biisit muodostavat maailman, jonka sisälle tuntuu kiehtovalta mennä. Jossain arviossa osuvasti muotoiltiin, että biisit ovat kuin suoratoistoa suoraan jonkun aivoista. Niin lähelle biisit tulevat, ja se tuntuu harvinaiselta.
Albumi ehti levitä laittomasti niin laajalle, että arvostetut musiikkimediat kuten The Guardian ja Pitchfork valitsivat levyn vuoden 2013 parhaimpiin. Paulin oli vaikea nauttia levyn saamasta huomiosta, sillä hänellä ei ollut valtaa päättää missä muodossa levy julkaistiin. Se tuntuu väkivaltaiselta: joku ottaa väkisin itse luomaasi omaisuutta ja hyötyy siitä. (Mikä on valitettavasti ihan perusperseilyä mitä ihmiset toisilleen tekevät kirjavissa muodoissaan elämän eri osa-alueilla.)
Tapaus muistuttaa siitä miten elintärkeää on, että ihminen saa ilmaista itseään valitsemallaan tavalla. Siksi olisi ignoranttia todeta, että ”sait hyvin arvioita, hyviä biisejä, ihmiset digaa, mikä vikana”.
Rikos invalidisoi Paulin luovuuden vuosiksi. Sen aiheuttamasta traumasta ja surusta Paul kirjoitti vuonna 2019 Leak 04-13 (Bait Ones) albumin virallisen julkaisun yhteydessä – kuusi vuotta vuodon jälkeen. Haavoittuvaisen tekstin voi lukea Pitchforkin nettisivuilta. Albumin julkaiseminen pääasiassa samanlaisena kuin se vuonna 2013 vuodettiin, kertoo jonkinasteisesta asian hyväksymisestä. (Ja on ihan hemmetin ihanaa kuunnella niitä biisejä!) Samassa Paul julkaisi uudet kappaleet ”Do You Love Her Now” sekä ”He” – timantteja nekin.
I've grown to appreciate that people have enjoyed that music and lived with it, and I accept that there is no way to put that shit back in the box. There was no way to fix what happened and continue down our original path. Looking back, it's sad to think about what could have been, but it is what it is and I had to let go.
Paul kiittää kirjoituksessa Lontoon poliisia, joka otti tilanteen vakavasti ja resursoi rikoksen tutkimista, kuten myös Bandcampia yhteistyöstä. Jaloilleen nousemisesta Paul kiittää saamaansa terapiaa.
Vaikka taiteen ja tekijän voikin halutessaan erottaa toisistaan – teoksia voi arvostaa ja niistä voi nauttia, vaikka niiden tekijän arvoja tai muita tekosia ei – taide palautuu aina tavalla tai toisella tekijöihinsä ja vastaanottajiinsa. Emme muuten tuntisi taidetta sellaisena kuin sen nyt tunnemme.
Kun otin selvää Leak 04-13 (Bait Ones) taustatekijöistä, se muutti kuuntelukokemusta. Ehkä herkisti sitä. Mutta ennen kuin tiesin vuodosta tarkemmin, kirjoitin puhelimen muistiinpanoihin:
En käsitä näitä saundeja, ne on niin lähellä, kuin olisi matoilla verhoillussa studiossa Jai Paulin kanssa, siinä on jotain suoraa, tätä ei ole tehty mihinkään soittolistoille, biisejä ei ole tuupattu metallinhohtoisen ja kiiltävän masterointikoneiston läpi, ja se onnistuu olemaan levyn etu. Taidokkuus, into ja tarkkuus kuuluu kaiken suhinan keskeltä.
Joskus demot kuulostaa lopullisia versioita paremmilta. Hei radioihminen, miksi biisit tuotetaan niin metallisiksi ja diskanttisiksi sinne tuubiin? Ilman mittavaa tuotantokoneistoakin kyllä erottaa, onko tyypillä sanottavaa vai ei.
Olin kerran barista, ja sehän on niin, että kun tekee cafe lattea, niin paskaa espressoa ei pelasta maitovaahto eikä latte art. Espresson pitää olla niin hyvä, että sen voisi nauttia sellaisenaan. Muuten ei tule hyvää latteakaan.
Tää levy on vaan täydellistä espressoa.