Olen ottanut asiakseni kuunnella läpi kaikki Spotifysta löytyvät John Adamsin teokset. Sitten menen Digeliukseen ja katson, mikä on Adamsin tarjonta siellä ja ostan LP-levyn.
Kuunnelkaapa vaikka Short Ride in a Fast Machine (1986) tai On the Transmigration of Souls (2002). Aloitin juuri kuuntelemaan The Dharma at Big Suria (2003), teos sähköviululle ja orkesterille, ja oikeastaan: aloittakaa siitä. Sähkön säröily ja akustisuuden lämpö kietoutuvat yhteen täyteläiseksi kudelmaksi.
Ja mikä lämpö Leila Josefowiczin sähköviulussa: ihan kuin viululla olisi oma, aiempaa suurempi persoonallisuutensa. Kuin elävä olento puhuisi omalla kielellään ilman että kukaan soittaa sitä. Teoksessa sähköviulu on valoa hohkaava joutsen sorsien keskellä, mutta sorsiakin tarvitaan. Orkesterin jouset muistuttavat Bollywood-harmonioita glissandoineen. Lempeän dynaamista ja kaikin puolin upeaa. Orkesterina ilmiömäinen Los Angeles Philharmonic.
Olen niin onnellinen, että uusi klassinen musiikki on tullut elämääni. Arvostukseni sitä kohtaan on viime aikoina noussut suuresti. Johtunee siitä, että aktiivinen työskentely aiheen parissa on toistaiseksi taka-alalla, ja on tullut tilaa vain nauttia musiikista, soittajien taituruudesta, säveltäjien käsityötaidosta, koko kraftista, uudella tavalla. Tuntosarvet ovat pystyssä, mutta analyysikammio, jossa analyysin kautta pyrkisi lopputulemaan, on toistaiseksi suljettu. Tällä hetkellä kammiossa vain kuunnellaan, tuijotetaan kattoa tai katsotaan merimaisemaa metron ikkunasta.
Viime torstaina sain ilokseni esiintyä Korvat auki -yhdistyksen Värähdyksiä 2 -konsertissa kulttuurikeskus Caisassa. Lausuin Moona Viinamäen runon Ossi Hiltusen säveltämässä teoksessa Huokauksia ajassamme, jonka visuaalisuudesta vastasi videoillaan Leevi Toija. Tulkintani mukaan teos kommentoi kulutuskulttuuriamme, yleisiä trendejä, joiden mukaan lähdemme kuin pässit narussa – ja kuinka osa ihmisistä on aina niiden ulkopuolella.
Olin otettu sekä tämän että viime kuun Värähdyksiä 1 -konsertin ohjelmiston monipuolisuudesta ja hyvästä outoudesta. Viktor Toikkasen teos Scrambled Pianos – mikä nimi, pianokokkeli! – oli ilakoivan vinksahtanut ja mehukas. Sitä ei ollut kukaan soittamassa, vaan teos kuunneltiin nauhalta. Tapa olla konsertissa: istutaan vierekkäin (kasvomaskeissa turvavälein), tuijotetaan eteenpäin mustaa kangasta ja kuunnellaan musiikkia.
Joel Järventaustan ja Vilma Tihilän Kajossa tanssijat tanssivat kuin näkymättömien käsien liikuttelemina, ja alttoviulua soitti upean herkästi Valerie Lassfolk. Pekka Koiviston Kitaraduo oli ihanan kilahdusmainen, kitarat soivat kelloina ja duolla oli mahtava yhteistyö keskenään. Tytti Arolan Sateentekijöitä ja Lasse Kallioniemen Raindropsia en valitettavasti kuullut valmistautuessani omaan esiintymisvuoroon takahuoneessa.
Uudessa klassisessa musiikissa (toki vanhemmassakin) erityisen hienoa on se äänten kaoottisuuden järjestys. Hallinnassa pidetty kaaos aikaansaa kirkkautta. Jos ääniä vain pidetään hallinnassa, ei synny mitään. Taas pelkän kaaoksen alle voi litistyä – tästä mainittakoon kaikki 1800-luvun pompöösit oopperat, joiden jälkeen oloni on kuin tiheästi viljelemääni metaforaa käyttääkseni: maantiejyrän alle jäänyt.
Nykyklassisessa musiikissa rakenne voi olla sävyjä hakeva, ilmassa leijuva, uutta kokeileva, sivuteitä valikoiva. Omat lempparini ovat amerikkalaisen minimalismin alalta tai siitä vaikutteita ottaneita – sieltä nykärin ”iisimmästä” päästä.
Minua puhuttelee, että valtaisalla orkesterilla ja kaikella taidolla, joka sen käyttämiseen liittyy, tehdään musiikkia meille omasta ajastamme. Mitä olen vilkaissut Radion Sinfoniaorkesterin ja Helsingin kaupunginorkesterin viimeisimpiä ohjelmistoja, koko ajan enenevissä määrin tämä onnellisesti alkaa pikku hiljaa myös niissä.
Oman panokseni musiikkiin omasta ajastamme, eli jousikvartettoni Des Bonbonsin Helsingin-ensi-ilta on nyt kuultavissa Soundcloud-tililtä. Sen äänitti Tuomas Kettunen Korvat auki -yhdistyksen konsertissa 19.9.2020. Soittajina upean työn tekivät Heidi Ilmolahti (viulu), Sanna Kokko (viulu), Ella Männikkö (alttoviulu) sekä Otto-Aaron Takala (sello).
Teoksen pääsee kuuntelemaan Soundcloud-tililtäni täältä: https://soundcloud.com/anneteik/des-bonbons-1992020
Niin iloinen olla saan!