Kävin eilen ensimmäistä kertaa elokuvateatterissa sitten viime elokuun. Kävellessäni metrolta Orioniin ajattelin, että joku päivä, ihan samalla tavalla kuin nyt, kävelen katsomaan elokuvaa, johon minä olen säveltänyt musiikin.
Kun istuin penkkirivistöllä valot sammutettuina ja valkokankaalla pyöri elokuvatuottajien tunnusmerkit, nauratti kamalasti ja itketti, helpotuksesta. Oi valkokangas, kuinka olemme sinua kaivanneet!
Lupaava nuori nainen on viime vuonna ensi-iltansa saanut näyttelijä-käsikirjoittaja-ohjaaja Emerald Fennellin esikoiselokuva. Se sai viisi Oscar-ehdokkuutta, joista Fennell pokkasi parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen pystin. Ei syyttä.
Elokuva on monikerroksinen tarina tuskan kantamisesta vuosia, kostosta, ystävien välisestä solidaarisuudesta, herkkyydestä, kyvyttömyydestä jättää asioita taakseen ja ihmisten pässimäisyydestä.
Pääosa Cassieta näyttelee upean vittumaisesti ja laajalla herkkyydellä Carey Mulligan. Cassie on asenteeltaan teini-ikäinen kolmekymppinen, joka asuu vanhempiensa luona ja työskentelee kahvilassa jätettyään lääkiksen kesken.
Viikonloppuisin Cassie näyttelee baarissa kaatokännissä olevaa naista. Milloin baaritiskillä, milloin sohvalla lojuen Cassie odottaa, että joku itseään herrasmiehenä pitävä tyyppi vie hänet huolehtivaisuutta uhkuen kotiinsa – ja yleensä käy niin, että nämä ”herrasmiehet” antavat kättensä vaellella sammuskelevan Cassien vartalolla sen kummempia kyselemättä.
Kunnes Cassie lopettaa näyttelemisen ja kysyy mieheltä täysin selvin päin: ”Mitä sinä oikein teet?”
Aloin aluksi epäillä elokuvaa opetusvideosarjaksi miesten moukkamaisuudesta. Tässäkö tämä tosiaan oli? Pah, ei todellakaan.
Cassie oli ärsyttävä hahmo. Varmaan suurelta osin ihan siksi, että naiset eivät saisi elokuvissa olla vittumaisia ja ärsyttäviä – ja vielä pisteliään älykkäitä. Heidän pitäisi ainakin jossain määrin olla kunnollisia, miellyttäviä tai kilttejä, sillä tavalla samaistuttavia, mutta Cassie ei ole.
Myöhemmin ymmärrän, että hänellä ei ole mitään syytä olla.
Hiljalleen avautuu, mitä vuosia sitten Cassien parhaalle ystävälle Ninalle tapahtui lääkiksessä, ja mikä sai molempien ystävysten elämät raiteiltaan. Viikonloppuisilla känniesityksillään Cassie suorittaa kostotehtävää ystävänsä puolesta.
Elokuva onnistuu välttämään väitteen ”kaikki miehet on paskaa”. Sen sijaan se osoittaa, että ”jotkut ihmiset ovat kylmäverisiä sikoja, ja yllättävätkin ihmiset menevät heidän mukanaan”.
Yleistyksiltä vältytään, koska kuten Susanna Karhapää Episodissa kirjoitti: elokuvan miehet kuvataan kärjistävän mustavalkoisesti, koska heitä katsotaan Cassien silmin. Päähenkilö on traumatisoitunut ihminen, joka toistuvasti palaa tapahtumien alkulähteille kokien tarvetta selittää selittämätöntä.
Painavuuden ja väkevyyden lomassa elokuvan huumori on yllättävää, ja sen vitseille tuntuu välillä ”väärältä” nauraa. Itkeäkin saa, kun isä pienin elein osoittaa rakkautensa aikuista tytärtä kohtaan. Elokuvan keskivaiheilla nähdään silkkaa romanttista komediaa Cassien ja Bo Burnhamin näyttelemän Ryanin välillä. Se on ihanaa!
Kaikessa genreilottelussaan elokuva onnistuu olemaan kokonainen ja hyvällä tavalla tasainen.
Sitten lempiaiheeseeni: Elokuvassa soivat biisit kuten Charli XCX:n Boys tai DeathbyRomyn It’s Raining Men toimivat tilanteiden statementteina yleisölle ja rakensivat Cassien persoonallisuutta kulttuurisesti – biiseillä kerrottiin, mihin porukkaan Cassie kuuluu ja mitä kulttuurituotteita hän kuluttaa.
Music supervisor on elokuvissa se, joka näitä biisivalintoja tekee, Lupaavan nuoren naisen tapauksessa Susan Jacobs. Se on helvetin tarkkanäköistä ja -kuuloista työtä, sillä popbiiseillä on jo olemassa kulttuurissamme tietty viesti.
Sen sijaan Anthony Willisin säveltämä musiikki kuvasi tunnelman muutoksia sisäisesti, elokuvan tapahtumista ja Cassien mielestä käsin. Nimenomaan sävelletty musiikki toi esiin elokuvan pohjimmaisen sävyn psykologisena trillerinä.
Jos ei elokuvan jälkeen muita ihmisiä metrossa katsonutkaan suorastaan lempeydellä, niin silmin, joissa ymmärtää kaikkien olevan osa jotain systeemiä. Lupaava nuori nainen kuori systeemin rangan esiin, eikä se ollut kaunis. Silti elokuvasta jäi vahva olo, sellainen, että asiat ovat muutettavissa.
PS. Loppuvinkkinä Bo Burnhamin stand up -keikka Make Happy vuodelta 2016 Netflixissä. Jos nauraa haluaa!