Suhteeni Lappiin on aina ollut ristiriitainen, tai ehkä vain etäinen. Olen lapsena käynyt perheen kanssa laskettelureissuilla, myöhemmin satunnaisesti tuttujen häissä tai keikkojen perässä. En jaksa lasketella, koska kaikessa välineurheilussa on minusta liikaa välineitä. Tykkään kyllä hiihtää.
Sitten se kilpailu, kuka on ”oikeasti” Lapista, ”oikeasti” lappilainen ja ”oikeanlainen” Lapin-kävijä, on kaikkea muuta kuin inspiroivaa. Kaiketi se on paikallisille kuitenkin tärkeä asia pitää mielessä, kun etelän vetelät matkaavat perustamaan lähiöitään Leville.
Lappi on tuntunut suoraan sanoen ankealta paikalta. Sanooko kukaan noin? Vastikään minulle kuitenkin selvisi, miksi näin koin: siellä ei ole merta. No mene Jäämerelle, ystävä sanoi. Täytyy mennä. Ajatus tuntureilla ja metsässä samoilusta ovat aikaansaaneet minussa tunteen, että mitään kautta et pääse pois ja siellä kurussa olet jumissa niin maan perusteellisesti. Mielikuvissani olen huutanut keskellä lappilaista korpea, että mitä vittua minä täällä teen, ja viimeinen sana jää kaikumaan parkuneena tuntureiden väliin.
Muoniossa silti kävin viikon ja Sodankylässä puolikkaan. Ja arvatkaa mitä. Oli todella mukavaa. Kun porukkaan eli völijyyn kysyttiin, sanoin heti, että joo lähden. Ajattelin, että ahdistuksesta huolimatta lähden reissuun ihmiskeskeisesti. Vaikka tuntureista ja poroista ja kuusista en välttämättä saisi kavereita, porukassa olisi minulla turvallista ja mukavaa. Se piti täysin paikkansa.
Mutta sain kavereita myös useista uintijärvistä, tuntureiden kivistä, mustikkapuskista, porot kyllä juoksivat karkuun heti kun tajusivat; erityisesti tuijottaminen kuruun tunturia kivutessa rauhoitti mieltäni syvästi. Kuin olisi tuijottanut Sveitsiin, missä en ole koskaan käynyt, mutta olen nähnyt kuvia sieltä.
Tuntureiden keroillahan on samanlaista avaruutta kuin merelle tuijottaessa. Ja uiminen… se on kyllä ihan oikeasti parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä YouTube-meikkitutoriaalien katsomisen lisäksi. Mitä minä ainakin voin tehdä. Ja me uimme ja saunoimme joka päivä. JOKA PÄIVÄ.
Joka päivä tehtiin aamiaista, lounasta, illallista, jälkiruokaa, ja osa – minä mukaan lukien – poti ruokastressiä omasta ruuanlaittovuorostaan. Ja sitten laitettiin porukalla. Matkani alkoi ja päättyi lappilaiseen perinneruokaan: tortilloihin.
Patikoitiin ainakin vähän joka päivä. Kiitollisna katselin urheita lenkkareitani iltaisin, jotka eivät kipeyttäneet jalkojani kertaakaan.
Poimin yhden hillan ja söin sen. Olin siis hillassa.
Suolla näkyi soma poro, kuin bambi, sileäturkkinen. Ilmestyi kuusten välistä hitaasti satuolennon lailla liikehtien, ja jatkoi menojaan.
Automatkat asfalttiteitä pitkin, jotka mutkittelivat ylös ja alas. Monesti patikoimisen jälkeen tuntui, ettei haluaisi nousta auton kyydistä ollenkaan, vaan jatkaa vaikka Jäämerelle asti huonojen vitsien siivittämänä.