Miksi joulun odotus tuntuu useimmiten mukavammalta kuin joulu? Koska kuvitelmamme ja odotuksemme ylittävät todellisuuden täydellisyydellään ja moninaisuudellaan.
Näin Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru vastasivat teoksessaan Mikä liberalismia vaivaa? (2020) minua pitkään vaivanneeseen kysymykseen unelmien toteutumisen ristiriitaisuudesta. Asia on kalvanut viime vuosina, sillä olen todennut omakohtaisesti, kuinka unelmien realisoituminen voi itse asiassa onnelliseksi tekemisen sijaan sairastuttaa. Unelmani elokuvasäveltämisestä ja ulkomailla asumisesta ovat nyt totta, mutta samalla olen voinut henkisesti huonommin kuin koskaan.
Toteutunut joulu on usein emotionaalisesti vaativaa sukulaisten kanssa jutustelua. Odotusten joulu taas on karamellisoitua unelmaa.
Kirjassaan Lahtinen ja Purokuru käsittelevät liberalismin eri ilmenemismekanismeja, ja miten ihmiset ovat nämä mekanismit sisäistäneet. Unelmat näyttäytyvät liberalismin yksilökeskeisessä eetoksessa uskomuksena, että olemme vapaita tavoittelemaan unelmiamme omin voimin. ”Ajatuksessa on se hienous, että sen ei tarvitse toteutua laajasti ollakseen mahdollinen.”
Riittää siis, että julkisuudessa menestyksestään kertoo yksi henkilö omiin ominaisuuksiinsa ja päätöksiinsä nojaten, jättäen huomiotta kaikki sosio-ekonomiset taustatekijät ja onnenkantamoiset. Hän vain päätyi siivoojasta Justin Timberlaken taustalaulajaksi, koska teki lujasti töitä ja uskoi unelmiinsa ja itseensä. Jokainen tällainen tarina näyttäytyy meille todisteena siitä, että sama kohtalo ja menestys olisi meille jokaiselle mahdollinen. Tuota menestystä kaupataan myös toisella keskeisellä valuutalla uusliberalismin brändimarkkinoilla: kun unelmasi toteutuu, sinusta tulee onnellinen. Mitä tämä eetos ja sitä toistavat motivaatiopuhujat sivuuttavat on se, että unelmien suhde todellisuuteen on epätodellinen. Se tekee unelmista vaarallisia.
Ei unelmiin ole koskaan sisäänkirjoitettuna esimerkiksi sitä, että niitä ”toteuttaessa” täytyy käydä monta kertaa päivässä vessassa. Ei välttämättä löydä kavereita. Läheinen voi kuolla ja täytyy matkustaa hautajaisiin, surra. On soiteltava kavereille ja olla paniikkiin asti huolestunut siitä, mitä kaikki muut itsestä ajattelevat. On löydettävä keino tienata rahaa, koska unelmat ovat ideoita, ja ideat ovat ilmaisia, mutta eläminen ei.
Lahtisen ja Purokurun mukaan ”uusliberalismi kapseloi meidät pieniksi markkinoilla toimiviksi suorittajiksi, joiden elämä on jatkuvaa riittämättömyyttä aina vain lisääntyvien tavoitteiden ketjussa”. Unelmiin ei ole sisäänkirjoitettuna myöskään sitä, miten ulkopuoliset tavoitteet ja niistä aiheutuvat paineet mahdollisesti vaikuttavat itseen ja omaan suorituskykyyn – sitä kun ei voi etukäteen tietää. Liberaaliin ihmisideaaliin sen sijaan kuuluu koko ajan hyödyntää tarjottuja mahdollisuuksia ylittää itsensä.
Ei ole sattumaa, että aloin kärsiä herkästi kierroksia ottavasta sosiaalisesta ahdistuksesta samoihin aikoihin, kuin aloin työskennellä freelancerina vuonna 2018. Kulttuurialan freelancerina jokainen suoritus määrittää taloudellisen toimeentuloni jatkuvuutta. Uusliberalistisen eetoksen rattaissa olin käsittänyt parhaiten voivani onnistua olemalla ketterä, sopeutuva yksilö hyvin epävarmassa työmarkkinatilanteessa, jossa yhteisöt vaihtuvat, piirit ovat pienet ja arvioita siitä olenko ”hyvä tyyppi” kulkee puskaradiossa. Siinä on aimo annos metatyötä itse käytännön työsuorituksen lisäksi, ja aloin stressata mokaavani kaiken. Pelko on ilmennyt muun muassa tekemällä töitä yötä myöten en tehdäkseni työtäni paremmin, vaan osoittaakseni omistautuneisuuttani. Jos en muille, niin ainakin itselleni.
Olen myös huomannut, että jos olen suoriutunut odotusten mukaan tai ylittänyt ne, eli tehnyt esimerkiksi elokuvamusiikkia ohjaajan mieltymysten mukaisesti, minua kohtaan ollaan lämpimämpiä kuin silloin, jos kipuilen luovassa prosessissa tai en kykene saavuttamaan odotuksia. Hengitystilaa työn ja elämän eri vaiheiden välillä ei juurikaan ole. Tämä tekee alasta sosiaalisesti raadollisen ja ihmisistä haavoittuvaisia – ei ketteriä.
Ystäväni vuosia kestänyt haave oli asua Japanissa, ja tämä toteutuikin vaihto-oppilaslukukautena pari vuotta sitten. Kokemus oli loppujen lopuksi hyvin traumatisoiva, eikä hän ole avannut japaninkirjoja sen jälkeen. Hän kuitenkin totesi, ettei olisi voinut edetä elämässään tekemättä tuota matkaa.
Minustakin on kaikesta huolimatta parempi käydä perillä. Mutta unelmien ja ehkä ennen kaikkea itsensä edessä kannattaa olla nöyrä – ihan vain siksi, että ihminen on usein itselleen melko tuntematon. Ei voi tietää, miten uuden tilanteen edessä reagoi tai miksi edes pohjimmiltaan etenee jotain tavoitetta kohti. Parempi lähteä katsomaan miten käy, kuin lähteä vetämään loppuun asti uskoen omaan voittamattomuuteensa.