Tulin Marjaniemen rantaan. Ihana tuuli ja tuoksu mereltä. Olen miettinyt muiden odotuksia ja niiden vaikutuksia omaan päähäni. Ei niitä välttämättä muualla olekaan. En ole oikein uskaltanut kirjoittaa. Joskus sanat sotkevat kaiken ja pitää odottaa.
Jään helposti kiinni positiiviseen palautteeseen muuttaen sen päässäni odotuksiksi. Minua jää vaivaamaan, että olen kiitoksen antaneelle jotain velkaa, kuten elämäni tai vaikka talon Rivieralta. Ja sitten jään kirjoittamaan blogia hänelle, enkä itselle. Ja sitten kaikki menee päin honkia.
Sekä negatiiviseen että positiiviseen palautteeseen pitäisi suhtautua samalla tavalla: “kiitos”, ja jatkaa matkaa työhuoneelle.
Tämä kumpuaa varmasti siitäkin, että työskentelen aika pitkälti yksin; on se ammatinvalintakysymyskin. Mutta ei ole työpaikkaruokalaa tai kahvihuonetta, jossa jakaa työn kuormitusta välittömästi – ei ‘välittömästi’ merkityksessä “kiire”, vaan ‘välittömästi’ merkityksessä “ilman esteitä”. Joitain kavereita lähipiirissä tekee taiteellista työtä, mutta… se on eri asia.
(Tämä tulee muuttumaan, sillä elokuvasävellysopinnoissa saan kurssikavereista heti kokonaiset neljä kollegaa! Eivät aavistakaan, mikä iilimato heitä minussa odottaa!)
Luin Steven Pressfieldin The War of Artin loppuun. Pressfield kirjoitti hackeista, jotka vapaasti suomennettuna pyrkivät tekemään taidettaan ajatellen ei sitä, mitä he haluavat itse tehdä tai mikä heitä kiinnostaa, vaan mitä he kuvittelevat heiltä odotettavan. Vähän kuin kansanedustaja, joka valitsee puolueensa sen perusteella, mikä menestyy gallupeissa parhaiten.
Pressfield sai minut rysän päältä kiinni. Luulen kirjan tekevän monille niin, se on kai sen tarkoitus.
Ja täällä blogissa minusta on tullut hack. Se tapahtui viime syksynä.
Minun on ollut vaikea käsittää sitä, että olen oikeastaan velkaa vain itselleni sen, että kirjoitan siitä mikä minua kiinnostaa. Olen pelännyt olevani itsekäs. Se on Pressfieldin mukaan yksi vastustuksen, Resistancen, toimintamekanismeista.
Jos teet vain mitä sinä haluat, olet huono ystävä. Jos keskityt työhösi, olet huono puoliso. Jos teet vain mikä sinua kiinnostaa, et ole huomaavainen muita kohtaan, ja sinut hylätään. Näitä loruja vastustus kuiskailee luovuuttaan pidättelevään sieluumme.
Kukaan muu ei tee sellaista musiikkia kuin minä – tai mitä sitten halusikaan tehdä –, ja se on lahja kaikille, sanoo Pressfield. Ja yksi kaverini.
Kiemurrellessan kuviteltujen odotusten ristipaineissa, mitä hackit pelkäävät kaikista eniten? Antaa jotain rehellistä itsestään.
Usein kierrän varsinaista pihviä ironian siivin, kuten varmaan aika moni meistä.
Itsensä selittely on eri asia kuin kertoa mitä todella tuntee ja ajattelee. Itsensä esitteleminen tai oman yksityiselämän paljastaminen ovat kaikki eri asioita kuin kertoa, mitä todella tuntee ja ajattelee.
Nyt alan vain vakavaksi ja kerron joka tiistai mitä todella tunnen ja ajattelen ja amen.
Sitten olen päättänyt hommata elämääni lisää seikkailullisuutta (– siis lullisuutta!). Olen jo kaksi vuotta halunnut käydä viiden kuuden aikaan aamulla äänittämässä junia Helsinginkadun ylittävällä sillalla Pasilassa. Kaksi vuotta!
Olen jättänyt tekemättä asian varmaan sen tähden, että minun ei varsinaisesti ole tarvinnut mennä äänittämään junia Pasilaan viideltä aamulla. Se olisi vain siistiä.
Olen mitä ilmeisimmin odottanut, että joku kaartaa taksilla oveni taakse eräänä aamuna ja tokaisee, että nyt lähetään sinne sillalle!
Tällä viikolla katson juna-aikataulut, keitän teet termariin ja pyöräilen sinne sillalle ennen auringonnousua zoom-nauhurin kanssa.
Vain minä ja zoom-nauhuri.