En ole oikein tarkalleen tiennyt, mitä samaistuminen tarkoittaa. Mutta nyt tiedän. Se tarkoittaa yhteyttä ihmisten välillä, inhimillisen elämiskokemuksen jakamista. Näin, koin tai vaikka haaveilin jonkin asian, josta teen laulun. On todennäköistä, että joku muukin on nähnyt, kokenut tai haaveillut saman asian. Kun he kuulevat tekemäni laulun – jos se on lainkaan mieleinen, he ehkä kokevat, etteivät ole yksin, ja että sanoitin jotain, mikä oli vain ilmassa roikkunut tapahtuma. Kokemuksesta tulee meille yhteinen. En ole ollut näkyni, kokemukseni tai haaveeni kanssa yksin. Ja se on koko ihmiselämän ydinhommaa, että jeesataan toinen toisiamme, amen.
Samaistuminen on sellaista, mutta sitten taide…
Kirjoitin keväällä, kuinka nykyklassinen musiikki vieroksuttaa kuulijat tunnekylmyydellään, ja olen sitä mieltä edelleen. Kuitenkin etäisyyden kokemuksella on taiteessa aivan erityinen ja aliarvostettu paikkansa (ja kyseisessä jutussa ehkä muutama muukin asioiden monimutkaisuutta edustanut ajatus uhrattiin poleemisuuden alttarille).
Turvallinen etäisyys asioihin antaa tilaa tuntea ja ajatella itse. Kun ei tarvitse suorittaa biisin antaman tunnekehyksen mukaan mitään tiettyä tunnetta kuten ilo, onni, yksinäisyys tai suru, voi antaa ajatustensa ja tunteidensa haahuilla, ottaa takapakkia ja katsoa asioita vähän etäämpää. Matkailu avartaa.
On vapauttavaa olla samaistumatta ja ottaa tilaa itselleen. Usein otan onkeeni, kun suosittelijoina ovat esimerkiksi perheenjäseneni, ystäväni tai musiikkitoimittajat Onninen tai Nives. Harvoin kuulen sanoja muutenkaan, vaikka niitä laulettaisiin – olen dorka, mutta tässä romanttisessa etäisyyden ihannoinnissa en usein välitä ottaa biisien sanomasta kauheasti selvääkään, mikä tekee minusta tietenkin laiskan ja ignorantin musiikinkuuntelijan. Tieto lisää tuskaa! (Moneskohan kulunut sanonta tämä oli tähän mennessä postausta? Laskin – vasta toinen, mutta ”samaistuminen tuo tunteen siitä, ettei ole yksin” sekä ”turvallinen etäisyys antaa tilaa ajatella asioita uudelta kantilta” olivat myös aika kuluneita ajatuksia, damn it.)
Instrumentaalimusiikki, musiikki ilman laulettuja sanoja pääsee koskettamaan jotain eri aluetta aivoissa kuin sanoin laulettu tarina, mutta en tiedä mikä se alue on, enkä nyt tähän hätään ottanut yhteenkään musiikkipsykologiin yhteyttä aiheen tiimoilta koska blogin kirjoittamisesta ei kukaan maksa minulle mitään. (Olisitteko kiinnostuneita maksamaan tonnin kuukaudessa näistä horinoista? Vain tonnin kuussa!)
No niin, mutta se instrumentaalimusiikki tavallaan jättää tilaa enemmän olla omien ajatustensa kanssa eikä musiikinkuuntelun kokemus ole sidottu mihinkään tiettyyn tarinaan. Tosin tarinoitakin ihmiset tulkitsevat aina eri tavoin vaikka kuinka sanallisesti ymmärtäisi mitä siinä kerrotaan. Tästä etäisyysaspektista johtuen kuuntelen joskus ruotsinkielistä radiota, koska tavallaan ymmärrän, mistä siellä otsikon tasolla puhutaan, mutta en juuri sen enempää, ja se on rauhoittavaa, kun ihmiset pitävät taustamölyä kielellä, jota en täysin ymmärrä. Että maailma jatkuu tuolla jossain ja minä vain tiskaan.
Monta kertaa luukutetut biisit ovat muovautuneet tuubeiksi, joita kuuntelemalla saa aina tietyn tunneannoksen. Pilleripurkkeina toimivat esimerkiksi Spotifyn soittolistat, joista löytyy jokaiseen tunne- tai tapahtumatilaan omansa: on Itketysbiisit, on Mood Booster, on Chill Hits, on Detox, on Hipsteribrunssi – koska hipsteribrunssi on mielentila. Tiesin sen jo yläasteella, kun Jenny Wilsonin Summertime – the Roughest Time oli juuri tullut ulos, ja kappale aikaansai 14-vuotiaassa minussa unelman, että haluan joskus olla töissä kahvilassa tämän kappaleen soidessa. Näin tapahtui vuonna 2015, kun laitoin itse biisin soimaan kahvilassa, jossa olin töissä, jossa hipsterit kävivät brunssilla. Niin helppoa ja yksinkertaista!
Musiikkitoimittajan työssä on se hyvä puoli, että uutta musiikkia on kuunneltava jatkuvasti (ja pitää ottaa myös niistä sanoista selvää), mikäli mielii olla vähääkään ammattitaitoinen. Mutta omalla kohdalla ilman aktiivista musiikkiohjelmantekemistä sitä jumiutuu ja urautuu Spotifyn pilleripurkkeihin, jotka voivat tuoda hetkellisen helpotuksen ja turvallisuudentunteen, mutta arvatkaa mitä nämä soittolistat eivät anna?
Inspiraatiota.
Samoja biisejä luukutettuaan sisuksiin jää tahmea tunne siitä, ettei ole päässyt elämässä eteenpäin. Itsemme kuratoimat Spotify-soittolistat – kuten Tehokuuntelussa tai Hittihistoria – ovat lohturuokaa sen sijaan että harjoittaisi ennakkoluulottomuutta uusia raaka-aineita kohtaan. Nämä soittolistat tekevät meistä musiikinkuuntelijoina taantumuksellisia vässyköitä, jotka hakevat musiikista balsamia haavoilleen ja ennalta-arvattavia vahvistuksia tunteilleen. Uusiakin artisteja olen Spotifyn kautta kyllä löytänyt, mutta juuri nyt en muista nimeltä yhtäkään.
Oskari Onnisen läpikäymät levyt Imagessa herättävät usein mielenkiintoni, olivat ne sitten saaneet ryökälemäistä höykytystä tai suitsutusta osakseen. Kuuntelin vasta Lorenzo Sennin Scacco Matton, eikä se tajuntaani räjäyttänyt, mutta se oli kiinnostavaa, ehkä koska se oli vähän ärsyttävää musiikkia. Tiedättekö, kun joskus juuri ne ärsyttävät jutut kiehtovat jollain perverssillä tavalla? Kuten silloin, kun kukaan ei raasta omia hermoja yhtä tehokkaasti kuin oma kumppani?
Mutta mikä tuli Sennin levyä kuunnellessa mieleen oli juuri tämä, inspiraatio, kuinka uuden kuunteleminen antoi tilaa uusille ajatuksille. Tässäpä taas ihan helvetin uusi ajatus: inspiroituminen aikaansaa uusia ajatuksia!!!
TA - - - - - DAA!
Ja kuunnelkaa välillä ihmiset albumeja. ”Ennen ku ihmiset viel kuunteli levyi ni kaikki oli muutenki jotenki paremmin” – nönnönnöö, ensinnäkin ”ennen” ihmiset jumittivat yhtä lailla hittisingleissä kuin nytkin, ja toiseksi esimerkiksi tasa-arvo oli yhteiskunnassa paljon nykyistä heikommalla tolalla, joten siinäkin mielessä asiat olivat vain huonommin. Mutta joskus voisi pysähtyä inspiroitumaan tuulen henkäyksestä korvalehdellä ja jostain muusta sellaisesta auditiivisesta elämyksestä, jota ei osaa aavistaa etukäteen.
Koska mitä musiikki ennen kaikkea voi meille opettaa, on kuunteleminen – itsensä ja muiden.
Saldo:
ajatusviivoja: 9
sulkeita: 8
kuluneita ajatuksia/fraaseja: varmaan 14
uusia ajatuksia: ehkä 2