Aloitin tämän projektin viime vuoden lopussa. Kuuntelen läpi kaikki John Adamsin teokset, jotka Spotifysta löytyy. We love Spotify!
Mutta en ole ehtinyt kuunnella puoliakaan. Selitykseni kuuluu, että John, olisit tehnyt vähemmän biisejä. Laskettuna yhteen kaikki muut teokset paitsi elokuvascoret ja sovitustyöt, olen kohdassa 25/61.
John Adams on Philip Glassin ja Steve Reichin ohella tunnetuimpia minimalismin nimiä. Näistä Glass on minulle jo entuudestaan tuttu. Minimalismin perusmääritelmä voisi kuulua vaikkapa niin, että musiikissa muutoksia on vähän, mutta toistoja paljon.
Tällaiset määritelmät ovat kuitenkin huteria: muutokset voivat olla minimalismissa pienen pieniä, jotka muotoutuvat esiin pikkuhiljaa, mutta muutoksia kuitenkin tapahtuu koko ajan. (Olenkohan muuten vaahdonnut tästä joskus ennenkin täällä?) Minimalismi ei myöskään tarkoita hitautta tai pehmeyttä, vaikka se populaariudessaan onkin nykytaidemusiikin helpoimmasta päästä. Se voi toisteisuudessaan olla aggressiivisinta musiikkia mitä tulet koskaan kuulemaan. Minusta yksi painostavimmista teoksista koskaan on Glassin ooppera Einstein on the Beach (1976).
On tärkeää katsoa myös kaanonin ulkopuolelle, mutta päätin aloittaa järjestelmällisen syventymiseni minimalismiin nyt tästä.
Joten takaisin Johniin.
Jos haluaa vertailla, minusta Adams on Glassia hienostuneempaa ja lyyrisempää. Kauniimpaa. Pohjalla kulkee usein populaari pulssi, mutta siinä missä Glass menee terssisointuineen suoraan asiaan (ja rakastamme sitä), Adams odottaa vähän taaempana, katselee ja tarkkailee ennen kuin sutaisee maalauspohjalle hivenen pöyhkeän kaaren sivalluksen, pensseli hallitusti viuhahtaen. Adams on pidättyväisempi, missä voi kuulla kaikuja tämän innostuksesta eurooppalaiseen modernismiin.
Adamsin tunnetuimpia teoksia on pianokappale Hallelujah Junction (1996), jonka voi kuulla esimerkiksi elokuvan Call Me By Your Name (2017) alkukohtauksessa. Jos olet nähnyt kyseisen kuvan, olet kuullut Adamsia.
Ihailen teosten tarinallisia nimiä mekaanisten ”konsertto huilulle ja pianolle” sijaan:
Must the Devil Have All the Good Tunes? (2018), pianokonsertto
I Was Looking at the Ceiling and Then I Saw the Sky (1995), laulunäytelmä
Common Tones in Simple Time (1987), orkesterille
Runoutta!
Lollapalooza (1995) myös kuulostaa ihan lollapaloosalta. Värikkäiltä ilmapalloilta nousemassa ja poksahtelemassa ilmaan hidastetulla vappumarssilla.
Lukiessani Adamsin lyhyttä biografiaa mietin, että jälleen kerran: teos siellä, tunnustus täällä, palkinto tuolla. En missään nimessä vähättele säveltäjän saavutuksia, päinvastoin. Mutta mitä ne merkitsevät hänen työskentelynsä ja taiteen kannalta? Juoko hän kahvia nyt eri tavalla kuin ennen palkintoja? (Juoko hän kahvia?) Kenelle hän juttelee paineista, joita urallaan kohtaa?
Wikipediassa kerrotaan: After an eighteen-month period of writer's block, Adams wrote his three-movement, orchestral piece Harmonielehre (1984–85)…
…siis puolentoista vuoden ajan kestänyt tyhjän paperin kammo, josta ei kerrota tuota mainintaa enempää?! MITÄ HELVETTIÄ, John! (ja Wikipedia) – mitä sinulle silloin tapahtui? Olitko aivan dead?
Taannoin eli viime joulukuussa kirjoitin Taideyliopiston Issue X -lehteen jutun klassisen musiikin tulevaisuudesta, jossa säveltäjä Leevi Räsänen osuvasti ehdotti, että konserttien käsiohjelmien pitäisi olla kuin Seiska-lehden palstat. Riepoteltaisiin säveltäjien, muusikoiden ja intendenttien yksityiselämillä olettaen, että niillä TODELLAKIN on vaikutusta heidän tekemäänsä taiteeseen.
Mitä jos kerrottaisiin, että ”John Adams, pohjoisamerikkalainen säveltäjä, syntynyt vuonna 1947, pitää kaurapuurosta ja kahvista. Sävellystyönsä inspiraationa hän ei missään nimessä käytä luontoa, saati kaupungin ääniä, vaan 8 tunnin yöunia”.
Ihminen!
Todettakoon, että kotisivuillaan Adams avaa teostensa taustoja mukavasti. Tilasin juuri hänen elämäkertansa. Ehkä siellä kerrotaan jotain hänen avioliitostaan…
(Aaaahh, sellaisen juoruntyngän sain googlettamalla selville, että ennen avioitumistaan valokuvataiteilija Deborah O’Gradyn kanssa, jonka kanssa styylaa edelleen, hänellä oli avioliitto Hawley Currens -nimisen musiikinopettajan, ilmeisesti viulistin, kanssa vuosina 1970–1974. Löysin jopa kuvan kihlajaisilmoituksesta sanomalehdessä! Mitä tapahtui, John; nuoruuden rakkaushuuma, joka päättyi?)
Surullista mutta totta, lempikappaleeni tähänastisessa Projekti John Adamsissa on ollut Steve Reichin biisi, joka sattui olemaan samalla levyllä Adamsin teosten kanssa. Tuo teos on nimeltään Variations for winds, strings and keyboards (1979). Se on sellainen karamelli, joka pysäytti tuijottamaan ohi välkkyviä katuvaloja bussimatkalla Helsingistä Jyväskylään marraskuussa. Laiva valtamerellä, juna suihahtaa tunneliin… miten jokin voi mennä koko ajan eteenpäin ja olla paikallaan samaan aikaan?
Kuunnelkaa se, ja siirtykää sitten Adamsiin: Musiikista ja muusta -soittolistaan Spotifyssa on nyt lisätty lempikappaleeni molemmilta.
PS. Blogin kommenttiboksin epäkäytännölliseksi viestintäjärjestelmäksi todettuani minuun saa yhteyden instagranssissa @anneteikari tai Facebookissa Musiikista ja muusta -sivun kautta. Sekä sähköpostia rakastan!