Ihan ensiksi haluaisin lähettää terveisiä kesälle: syyskuun 29.päivä ei kuulu olla viisitoista astetta lämmintä. Olen ollut DONE kanssasi jo elokuun puolesta välistä lähtien! Lähe menee!
Luin Eeva Kolun alkusyksystä ilmestyneen kirjan Korkeintaan vähän väsynyt. Olen seurannut Kolun blogia kohta kymmenkunta vuotta. Toivon, ettei hän ikinä lopeta kirjoittamista.
Korkeintaan vähän väsynyt perustuu Kolun läpikäymiin kolmeen burnoutiin. Niitä ei kirjassa ihannoida, vaan ne ovat tyyppiesimerkkejä absurdista vaatimuksista itsellemme ja elämälle. Kirja on syvää, puntaroitua ja rehellistä tekstiä, hauska ja omakohtainen kertomus absurdista kulttuurista, jota asutamme. Kolu purkaa seikoittain, mistä kumpuaa ihannointimme epäinhimillisiin saavutuksiin joita siivittävät kiire, täydellisyyden tavoittelu sekä burnout – jotka sairastuttavat meidät tavalla tai toisella. Kaikki tiet vievät Rooman lisäksi riittämättömyyden ja häpeän tunteisiin. Nostan käteni.
Kolun kirja tavallaan istuu tunnustuksellisen autobiografian aikakauteen, mutta sillä on muutakin annettavaa kuin kertoa, mitä tapahtui Kolulle itselleen. Kirjoittaja kuvailee kokemuksiaan aukoitta, mutta pyrkimyksenään selittää auki inhimillistä kokemusta laajemmin osana kulttuuriamme ja antaa jotain eteenpäin. Välillä lukiessa tuntui, että jotain selitetään nyt yli, mutta sellaiset asiat saa henkilökohtaisuuden nimissä anteeksi – kirjan kirjoitti ihminen selkeästi tarpeesta kirjoittaa tämä kirja.
(Tunnustuksellista kirjoittamista perustellaan usein sillä, että halutaan antaa omalla tarinalla lohtua muille. Mutta tekeekö kirjoittajasta hyvän tai arvostettavan se, että hän paljastaa kaiken itsestään? Antti Holma analysoi kirjassaan Kaikki elämästä(ni), että yksi tapa reagoida häpeään on paljastaa kaikki.)
Kolu kiteyttää kirjassaan hienosti self helpin ja pakkopositiivisuuden ongelman siinä, kuinka ne sivuuttavat täysin yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutuksen ihmisen elämään ja hyvinvointiin – ja muutenkin elämän monimutkaisuuden. Kaikki ei ole käsissämme. On kohtuutonta vaatia yksilöä asenteellaan muuttamaan itseään tyytyväiseksi maailmassa, joka vaatii epäinhimillisiä asioita. Asenteella on väliä tiettyyn pisteeseen asti.
Pelkäsin Kolun kirjan olevan ”vain” sarja blogipostauksia, joihin jotenkin aina liittyy – myös omiini – runollinen elämänviisastelu. Kirja on luonteeltaan blogitekstimäisesti sirpaleinen, mikä toimii niin kauan kunnes se alkaa pidemmän päälle väsyttää. Kuitenkin sirpaleiden osoittamat pointit ovat niin osuvia, ettei kirjaa sovi jättää kesken. Mutta ehkä useampi silta tekstikappaleiden välissä olisi tuonut teokseen syvemmän tunteen kokonaisuudesta.
No, lillukanvarsia.
Ei varmaan mene kauaa, että Kolua tituleerataan sukupolvemme ääneksi. Hänen keskeinen oivalluksensa on, että milleniaaleja ei uuvuta pelkästään työelämä, vaan kaikki elämä. Tärkeä kirjan anti on tutkimustiedon valossa annetut avut nähdä kulttuurimme vaatimusten taakse sosiaalisesta mediasta urheilusuorittamiseen ja täydellisen ruokavalion metsästyksestä täydellisenä naisena olemiseen. Hän kehottaa: luovuta.
Se tuntuu suorastaan kapinalliselta.