Onko aivan pakko samaistua?

En ole oikein tarkalleen tiennyt, mitä samaistuminen tarkoittaa. Mutta nyt tiedän. Se tarkoittaa yhteyttä ihmisten välillä, inhimillisen elämiskokemuksen jakamista. Näin, koin tai vaikka haaveilin jonkin asian, josta teen laulun. On todennäköistä, että joku muukin on nähnyt, kokenut tai haaveillut saman asian. Kun he kuulevat tekemäni laulun – jos se on lainkaan mieleinen, he ehkä kokevat, etteivät ole yksin, ja että sanoitin jotain, mikä oli vain ilmassa roikkunut tapahtuma. Kokemuksesta tulee meille yhteinen. En ole ollut näkyni, kokemukseni tai haaveeni kanssa yksin. Ja se on koko ihmiselämän ydinhommaa, että jeesataan toinen toisiamme, amen.

Samaistuminen on sellaista, mutta sitten taide…

Kirjoitin keväällä, kuinka nykyklassinen musiikki vieroksuttaa kuulijat tunnekylmyydellään, ja olen sitä mieltä edelleen. Kuitenkin etäisyyden kokemuksella on taiteessa aivan erityinen ja aliarvostettu paikkansa (ja kyseisessä jutussa ehkä muutama muukin asioiden monimutkaisuutta edustanut ajatus uhrattiin poleemisuuden alttarille).

Turvallinen etäisyys asioihin antaa tilaa tuntea ja ajatella itse. Kun ei tarvitse suorittaa biisin antaman tunnekehyksen mukaan mitään tiettyä tunnetta kuten ilo, onni, yksinäisyys tai suru, voi antaa ajatustensa ja tunteidensa haahuilla, ottaa takapakkia ja katsoa asioita vähän etäämpää. Matkailu avartaa.

On vapauttavaa olla samaistumatta ja ottaa tilaa itselleen. Usein otan onkeeni, kun suosittelijoina ovat esimerkiksi perheenjäseneni, ystäväni tai musiikkitoimittajat Onninen tai Nives. Harvoin kuulen sanoja muutenkaan, vaikka niitä laulettaisiin – olen dorka, mutta tässä romanttisessa etäisyyden ihannoinnissa en usein välitä ottaa biisien sanomasta kauheasti selvääkään, mikä tekee minusta tietenkin laiskan ja ignorantin musiikinkuuntelijan. Tieto lisää tuskaa! (Moneskohan kulunut sanonta tämä oli tähän mennessä postausta? Laskin – vasta toinen, mutta ”samaistuminen tuo tunteen siitä, ettei ole yksin” sekä ”turvallinen etäisyys antaa tilaa ajatella asioita uudelta kantilta” olivat myös aika kuluneita ajatuksia, damn it.)

Instrumentaalimusiikki, musiikki ilman laulettuja sanoja pääsee koskettamaan jotain eri aluetta aivoissa kuin sanoin laulettu tarina, mutta en tiedä mikä se alue on, enkä nyt tähän hätään ottanut yhteenkään musiikkipsykologiin yhteyttä aiheen tiimoilta koska blogin kirjoittamisesta ei kukaan maksa minulle mitään. (Olisitteko kiinnostuneita maksamaan tonnin kuukaudessa näistä horinoista? Vain tonnin kuussa!)

No niin, mutta se instrumentaalimusiikki tavallaan jättää tilaa enemmän olla omien ajatustensa kanssa eikä musiikinkuuntelun kokemus ole sidottu mihinkään tiettyyn tarinaan. Tosin tarinoitakin ihmiset tulkitsevat aina eri tavoin vaikka kuinka sanallisesti ymmärtäisi mitä siinä kerrotaan. Tästä etäisyysaspektista johtuen kuuntelen joskus ruotsinkielistä radiota, koska tavallaan ymmärrän, mistä siellä otsikon tasolla puhutaan, mutta en juuri sen enempää, ja se on rauhoittavaa, kun ihmiset pitävät taustamölyä kielellä, jota en täysin ymmärrä. Että maailma jatkuu tuolla jossain ja minä vain tiskaan.

Monta kertaa luukutetut biisit ovat muovautuneet tuubeiksi, joita kuuntelemalla saa aina tietyn tunneannoksen. Pilleripurkkeina toimivat esimerkiksi Spotifyn soittolistat, joista löytyy jokaiseen tunne- tai tapahtumatilaan omansa: on Itketysbiisit, on Mood Booster, on Chill Hits, on Detox, on Hipsteribrunssi – koska hipsteribrunssi on mielentila. Tiesin sen jo yläasteella, kun Jenny Wilsonin Summertime – the Roughest Time oli juuri tullut ulos, ja kappale aikaansai 14-vuotiaassa minussa unelman, että haluan joskus olla töissä kahvilassa tämän kappaleen soidessa. Näin tapahtui vuonna 2015, kun laitoin itse biisin soimaan kahvilassa, jossa olin töissä, jossa hipsterit kävivät brunssilla. Niin helppoa ja yksinkertaista! 

Musiikkitoimittajan työssä on se hyvä puoli, että uutta musiikkia on kuunneltava jatkuvasti (ja pitää ottaa myös niistä sanoista selvää), mikäli mielii olla vähääkään ammattitaitoinen. Mutta omalla kohdalla ilman aktiivista musiikkiohjelmantekemistä sitä jumiutuu ja urautuu Spotifyn pilleripurkkeihin, jotka voivat tuoda hetkellisen helpotuksen ja turvallisuudentunteen, mutta arvatkaa mitä nämä soittolistat eivät anna?

Inspiraatiota.

Samoja biisejä luukutettuaan sisuksiin jää tahmea tunne siitä, ettei ole päässyt elämässä eteenpäin. Itsemme kuratoimat Spotify-soittolistat – kuten Tehokuuntelussa tai Hittihistoria – ovat lohturuokaa sen sijaan että harjoittaisi ennakkoluulottomuutta uusia raaka-aineita kohtaan. Nämä soittolistat tekevät meistä musiikinkuuntelijoina taantumuksellisia vässyköitä, jotka hakevat musiikista balsamia haavoilleen ja ennalta-arvattavia vahvistuksia tunteilleen. Uusiakin artisteja olen Spotifyn kautta kyllä löytänyt, mutta juuri nyt en muista nimeltä yhtäkään.

Oskari Onnisen läpikäymät levyt Imagessa herättävät usein mielenkiintoni, olivat ne sitten saaneet ryökälemäistä höykytystä tai suitsutusta osakseen. Kuuntelin vasta Lorenzo Sennin Scacco Matton, eikä se tajuntaani räjäyttänyt, mutta se oli kiinnostavaa, ehkä koska se oli vähän ärsyttävää musiikkia. Tiedättekö, kun joskus juuri ne ärsyttävät jutut kiehtovat jollain perverssillä tavalla? Kuten silloin, kun kukaan ei raasta omia hermoja yhtä tehokkaasti kuin oma kumppani?

Mutta mikä tuli Sennin levyä kuunnellessa mieleen oli juuri tämä, inspiraatio, kuinka uuden kuunteleminen antoi tilaa uusille ajatuksille. Tässäpä taas ihan helvetin uusi ajatus: inspiroituminen aikaansaa uusia ajatuksia!!!

TA - - - - - DAA!

Ja kuunnelkaa välillä ihmiset albumeja. ”Ennen ku ihmiset viel kuunteli levyi ni kaikki oli muutenki jotenki paremmin” – nönnönnöö, ensinnäkin ”ennen” ihmiset jumittivat yhtä lailla hittisingleissä kuin nytkin, ja toiseksi esimerkiksi tasa-arvo oli yhteiskunnassa paljon nykyistä heikommalla tolalla, joten siinäkin mielessä asiat olivat vain huonommin. Mutta joskus voisi pysähtyä inspiroitumaan tuulen henkäyksestä korvalehdellä ja jostain muusta sellaisesta auditiivisesta elämyksestä, jota ei osaa aavistaa etukäteen.

Koska mitä musiikki ennen kaikkea voi meille opettaa, on kuunteleminen – itsensä ja muiden.

Saldo:

ajatusviivoja: 9

sulkeita: 8

kuluneita ajatuksia/fraaseja: varmaan 14

uusia ajatuksia: ehkä 2

Teestä, kahvista

Mainitsin taannoin keväällä, että minun on vaikea luottaa ihmisiin, jotka eivät juo lainkaan kahvia. 

Se pitää edelleen paikkansa.

Taustani aiheeseen: työskentelin ennen opiskeluita ja niiden aikana useamman vuoden kahvin erikoisliikkeessä, kahvimyymälässä ja paahtimolla. Vastikään olen aloittanut työt teekaupassa. 

Noniin, 

Ottasikko kahavia?

Keitetäänkö kahavit?

Pittää juopasta pikkukahavit.

Näin synnyinkaupungissani Kemissä ehdotellaan kahvitaukoa. Jokainen repliikeistä kuvaa pysähtymispaikkaa. Istutaan alas, juuaan kahavit. Leetapulla.   

Kahvi on Suomessa jonkinlainen yhteisöllisyyden symboli. Jos jättäytyy kahvitauosta, jättäytyy jollain tapaa ulkopuolelle – mutta ei ehkä muusta kuin kahvin juomisesta.

Kahvin merkitys on monijakoinen. Toisaalta siihen liittyy istumisen leppoisuus ja jakaminen. Toisaalta kofeiinipiikin luoma piristys, keskittymiskyky ja tehokkuus; draivi. Lisäksi kahvilla on monille stressiä lisääviä, suoliston toimintaa horjuttavia, mielen levottomaksi tekeviä ja unettomuutta lisääviä vaikutuksia. Kahvi on siis jollain tapaa myös paheellinen, arkinen mieron tie. Kahvissa on ihan omanlaisensa tunnelma, varsinkin porukassa. Kuunnelkaapa vaikka:

A. ”Keitimme monta kuppia kahvia ja vietimme sunnuntai-iltapäivää lojuen sohvalla miettien elämää.”

B. ”Keitimme monta kuppia teetä ja vietimme sunnuntai-iltapäivää lojuen sohvalla miettien elämää.”

Elämää on pohdittu eri sävyssä riippuen siitä, kumpaa juomaa juotiin.

Vihreä tee on maailman eniten juotu juoma veden jälkeen. Teen maku on kahviin verrattuna mieto, eikä teen kofeiini hitaasti imeytyessään samalla tavalla potkaise liikkeelle. Tee jättää aikaa ja tilaa tehdä päätöksiä. Tee avartaa, kahvi suoristaa.

Teetä on aina pidetty terveysjuomana, koska se on totta. Teellä on paikoin suomalaisessa kahvikulttuurissa vieläkin maine hidasta elämää viettävien downshiftaajien, runoja lukevien, elämän ja markkinatalouden vaatimuksista mitään ymmärtämättömien, joogaavien, meditoivien, haihattelevien tai muuten vain ankeaa, vetistä elämää viettävien juomana. Sellaisten ihmisten, jotka eivät osaa pitää hauskaa.

Kerronpa jotain itsestäni. Meditoin joka aamu 10-15 minuuttia Headspace-applikaatiolla. 30-vuotislahjaksi puolitoista vuotta sitten sain vanhemmiltani lahjaksi mehulingon. Teen sillä ainakin neljänä aamuna viikossa itselleni vihermehun.

Harrastanko joogaa? No totta kai. Lopetin astangaharjoituksen reilu vuosi sitten loukattuani polvitaipeeni ja alaselkäni. Lisäksi astangajoogan (minusta) ankara lähestymistapa ruokki jo valmiiksi hieman haitallista A-tyypin suorituskeskeisyyttäni. Nyt käyn slow-joogassa naapuritalon alakerrassa sunnuntai-iltaisin. Ja teen kaiken maailman oman kehon liike -harjoituksia, jotka olen itse kehitellyt ja niiltä puuttuu vain brändäys.

Olen ihan itse sellainen teetä juova ihminen, johon on vaikea luottaa, koska:

se luulee olevansa muita parempi ihminen.

Minun ei auta meditoida ollakseni parempi ihminen, vaan jotta toimisin paremmin yhteistyössä elämän kanssa. Teenjuontini lisääntyi kaksi kesää sitten pidettyäni kahvinjuonnista pari viikkoa taukoa voimakkaan närästyksen ja vatsaongelmien takia. Ikävä todeta, mutta olo muuttui selkeästi parempaan.

Teehen kuuluu lempeys, ja lempeys voi olla haastavaa. Ei siinä auta jäädä H E N G I T T E L E M Ä Ä N, kun maailman (= kapitalismin) vaatimukset ovat kovat! Jos niitä ei kestä, voi herätä kello aamuviideltä voittajan tuntiin ja heittää voimakahvit naamaan! Se on perselihaksista kiinni!

Teen maine kuppikunnittuneena hyvinvointihenkilöiden kerhojuomana on onneksi ja toivon mukaan hälvenemään päin, koska tee on ihan hiton hieno ja sävykäs juoma. Se virkistää ja rauhoittaa samaan aikaan, siis varsinainen paradoksi juomaksi. Löytyy syvyyttä, pehmeyttä, keveyttä, savuisuutta, hedelmäisyyttä, paksuutta, runsautta, ja joskus uutto on kuin työntäisi kielen ulos ikkunasta – ei maistu miltään.

Jos potkua haluaa, voi vispata itselleen matchan. Sen juotuaan meikäläinen joutuu nojailemaan loppupäivän seinään.

Mutta ai että, kun kahvinjuonti on vähentynyt – ensinnäkin nukun nykyään –, sen kupin viikossa kun kahvia juon, maku on

t a i v a a l l i n e n.

Purppuranpunainen hibiskus

Halusin kirjoittaa tästä kirjasta, vaikken ole lukenut sitä vielä kokonaan. Niin paljon ajatuksia ja olen kärsimätön.

Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunainen hibiskus (2010) kertoo 15-vuotiaasta nigerialaistytöstä Kambilista ja hänen elämästään ankaran uskonnollisesta perheestään. Perheen isä on yhteisössä kunnioitettu vapaustaistelija ja vakaumuksellinen, kristitty uskonmies, mutta kodin seinien sisäpuolella ankara ja suvaitsematon, joka uskon nimissä väkivalloin käyttää valtaansa perhettään kohtaan. 

”Miksi te pidätte synnistä?”, hän kysyy.

Kambili ihailee isäänsä aukotta ja janoaa tämän hyväksyntää kuin pelokas kerjäläinen. Vanhempi veli, Jaja, on uhmakkaampi, ja kärsii seurauksista, joiden voimakkuutta ei voi koskaan ennustaa etukäteen. Perheen äiti on lämminsydäminen ja älykäs, mutta alistuneena miehensä alaisuuteen.

Ristiriidat sekä Kambilin sisä- että ulkopuolella vahvistuvat, kun Kambili ja Jaja saavat luvan matkustaa isänsä sisaren, Ifeoma-tädin, luokse yliopistokaupunki Nsukkaan. Ifeoma on moderni nainen ja yksinhuoltaja, jonka kodissa raikaa nauru ja keskustelu. Kristinusko on läsnä, mutta rakkaudesta käsin.

Rajuista vastakkainasetteluista ja painostavista, traagisista aiheista huolimatta kirja on täynnä inhimillisyyttä. Perheen isänkin käytöstä alkaa ymmärtää, vaikkei sitä tyranniaa voi hyväksyäkään. Isä rakastaa lapsiaan syvästi ja on sisältä heikko kuin lasinen ballerinapatsas.

Sain kirjan lainaan ystävältäni Lapin-reissulla, ja kauhistelin hänelle ääneen kirjan alkukohtauksen väkivallantekoa. Ystävä totesi rauhallisesti, että niin, kirja on todella ristiriitainen. En voinut käsittää. Miksei ystävä välittömästi tuominnut ja kauhistellut tekoa? Kirja kykeneekin näyttämään väkivallantekojen monet puolet.

Lämpö kirjassa syntyy esimerkiksi siitä, miten arkea kuvataan askare askareelta. Ruokailujen läpikäyminen, kodinhoidon ja rukoushetkien yksityiskohtainen kuvaus. Lukijana tuntee konkreettisesti kulkevansa Kambilin rinnalla. Toivoo, ettei hänelle vaan tapahtuisi koskaan mitään pahaa. Tuo ujo ja herkkä tyttö, joka ei tiedä lapsuuden ilosta mitään.

Olin kirjoittamassa, että kirja olisi myös kuvaus siitä, miten nuori tyttö hakee paikkaansa maailmassa, mutta Kambili hakee paikkaansa ainoastaan suhteessa isäänsä. Epätoivoisena hän toivoo istuvansa aina siinä, missä isä haluaa hänen istuvan, ja sanovansa asioita, joita isä haluaa kuulla.

Olisi lukijalle helpotus, että Kambili voisi veljensä kanssa jäädä lopullisesti asumaan Ifeoma-tädin luokse.

Tämä kirja oli osoitus siitäkin, miten kirjallisuus voi avata omaa maailmankuvaa. Minusta kirjallisuudella on paljon enemmän kantamuksia olla ihmisiä yhdistävä, universaali kieli, toisin kuin musiikki, josta kyseistä kuvausta usein käytetään. Käännöskirjallisuudella on toki ongelmansa, mutta kirja ravisti ainakin omia ennakkoluulojani Afrikasta – Afrikasta ja Nigeriasta. Usein käsitykseni afrikkalaisista maista nimittäin on vain se, että ne ovat Afrikkaa. Ei mitään muuta.

Se, miten Kambili syö aamiaista, tekee läksyjään, hämmästelee veljeään, ihastuu, on universaalia.

Purppuranpunainen hibiskus on Adichien esikoisteos, joka ilmestyi alkuperäiskielellään englanniksi (Purple Hibiscus) jo vuonna 2003 ja palkittiin Commonwealth Writers’ Prizella. Vuonna 2006 ilmestynyt Puolikas keltaista aurinkoa (Half of a Yellow Sun) on niin ikään voittanut palkintoja ja lähipiirissänikin kehuttu (mikä on tietenkin legitiimein raati mitä löytyy). Adichie on ollut myös kirjallisuuden Nobel-palkintoehdokkaana, toisena nigerialaiskirjailijana koskaan. 

Raskaita aiheita, mutta Purppuranpunainen hibiskus ei ole kauttaaltaan ahdistava eikä vaativa. Esimerkiksi dekkarit ovat todella vaativia ja stressaavia, koska niitä on niin vaikea laskea käsistään. En lue niitä juurikaan.

Purppuranpunainen hibiskus vetää tasaisesti puoleensa, koska haluaa pitää Kambilia kädestä joka askeleella.

Listaus Adichien suomennetuista teoksista sekä lyhyt taustoitus kirjailijasta löytyy esimerkiksi täältä: https://otava.fi/kirjat/purppuranpunainen-hibiskus/

Ylistys tuulessa hulmuaville pyykeille

Miten kauniita voivat olla tuulen hulmuttamat pyykit narulla elokuun iltapäiväauringossa?

Alkusyksy on melkeinpä parasta mitä ihmiselle voi tapahtua. Kuin koko kesän kauneus olisi rutistettu purkkiin ja katselen sitä lasin takaa. On omenoita, on luumuja.

Mono no aware, japaniksi sanotaan. Kun jokin on niin kaunista ja pakahduttavaa, mutta – tai ehkä koska – tietää sen olevan pian ohitse.

Joskus keväällä julistin aloittavani soittolistasarjan täällä blogissa. Eipä ole kuulunut. Touko-kesäkuun olin Frank Ocean -maniassa. Heinäkuussa reissasin, mutten muista, mitä olisin kuunnellut. Eikun Headspacea, tietenkin! Meditaatioapplikaatiota, jonka ohjaajaäänen, Andy Puddicomben, kanssa minulla on parasosiaalinen suhde.

Olen kytännyt Oceanin Blondea joistain huutokaupoista, mutta… ehkä sata euroa olisin valmis maksamaan. SATA EUROA?!??!! No joo, mutta se on sijoitus. Ja kelatkaa, miten hyvä levy se on. Ihan oikeasti. Miettikää. Tosin kukaan, joka levyn omistaa, ei varmaan sitä myy pois satasella. Vai oletko juuri sinä rahapulassa?

Enivei. Lisäsin Musiikista ja muusta -soittolistan – kyllä, sellainen on Spotifyssa! – alkupäähän kappaleita, jotka minusta sopivat tuulessa hulmuavien pyykkien katselemiseen. Ottakaahan soittolista seurantaan! (Kauheasti käskyjä tarjolla tänään.)

Välivaiheissa on jotain rentoutta. Ei ole vielä syksy, muttei enää kesä. Ei ole sääntöjä, miten tämä aika tulisi viettää. Minusta parasta hellepäivinä on katsoa pimeässä makkarissa elokuvia.

Maailman kolkista

Tein videon kappaleestani Saksa - Espanja. Biisi kertoo ihmissuhdepelistä. Jos haluat kuunnella kappaleen sellaisenaan ilman mitään hölötystä videon tekemisen taustoista, se kannattaa katsoa ensin.

Olisi voinut toivoa, että video olisi syntynyt ilon kautta yhtenä kesäiltana, kun teki mieli hieman soitella.

Tein ensimmäisen videon sen jälkeen, kun olin perustanut instagram-tilin Anne ja Koneelle. Ajattelin, että joo just tämmönen kotikutoinen video on hyvä. Oli hämärtynyt kesäilta ja soitin biisiä kirjahyllyn edessä. Yritin olla niin kuin olisin vain sattunut musisoimaan ja painamaan reciä, koska tuli sellainen fiilis.

Näytin videota ystävälle. Ystävä sanoi, että mitä jos esittäisit tän biisin etkä esimerkiksi tuijottaisi tuota keittiön pöytää?

Käytin yhden päivän ja seuraavat 50 video-ottoa opetellen katsomaan kameraan. Vaihdoin asua. Silitin uuden asun. Meikkasin, pesin meikit pois. Laitoin hiuksiin saparot, kampasin ne pois. Istuin sängyllä, istuin tuolilla, seisoin.

Lähetin yhden videoista isoveljelle. Hän oli lähdössä mökille, mutta sanoi voivansa vilkaista. Kysyin, että pitäiskö laittaa videoon joku teksti? Veli sanoi että joo, joku teksti vois olla hyvä. Kysyin ääniviestillä, että tarkoitatko että laulun sanat vai mitä tekstiä? Veli ei vastannut ja päättelin, että hän oli pakkaamassa autoa ja oma pääni todella syvällä perseessä.

Alatte ehkä hahmottaa, miten paljon aikaa ja vaivaa vaaditaan kotikutoisuuden eteen.

Yhtä paljon kuin effortlessly cooleilta näyttävillä ihmisillä kuluu kymmeniä tunteja kuukaudessa aikaa ja tuhansia euroja laatuneuleisiin, kampaajaan, personal trainerin kanssa treenaamiseen, meditoimiseen, joogaamiseen, vihermehun tekemiseen ja juomiseen ja asun valitsemiseen joka päivä.

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin effortlessly cool.

Sitten olin kaksi viikkoa reissussa. Menomatkalla junassa ajattelin, että joo, laitan videoon erätuomaripaidan. Ja sitten puhalluspilli myös. Sopii teemaan. Katsoin Pilailupuodin sivuilta, että paidan ja pillin saisi 15 eurolla.

Tulin kotiin. Toisena päivänä kotona ajattelin, että testaanpa uutta sijaintia biisille. Menin lattialle istumaan. Soitin rennoimman ja parhaan oton biisistä koskaan. Olin meikittä villapaidassa, effortlessly cool & talented. Poistin videon, koska ajattelin, että videolla pitää olla joku set up.

Sain idean, että maalaan Saksan ja Espanjan liput paperille. Kiinnitän ne sinitarralla oveen, jolloin ne näkyisivät videon taustalla. Eilen illalla maalasin liput A4:ille ja tunsin olevani hyvin luova. Sitten ajattelin olevani sopivan väsynyt ja ””””rento””” tehdäkseni kivan, effortlessly cool musavideon. Mikään videoista ei natsannut.

Jatkoin kuvaamista tänään. Heitin maalatut liput helvettiin, vähän säälien kyllä. Puin paavinmekkoni. Soitin oven edessä.

Taiteilijat sanovat usein, että ensimmäinen idea on aina se paras. Ensimmäinen otto. Hmh.

Joskus se on viidessadasmiljoonas idea, joka on tarpeeksi hyvä.

Olen kappaleesta tosi ylpeä ja erityisesti siitä, että uskallan laittaa siitä videon tänne. Toivon, että tykkäätte laulusta ja videosta, mutta jos et, niin sekään ei haittaa. Jos on jollain ideoita musavideoon, joka olisi effortlessly cool eli viileä ilman paineita, niin ota helvetissä yhteyttä.

Saksa – Espanja

maailman kolkista

sä valitsit just tän kapakan

ja riisut katseella

kakskyt vuotta liian nuoria naisia

hei, saanko viimeisen tanssin?

ja kun se vitsailee

on senkin tarkoitus vakava

ja takana katseen

on kasa kuolleita koiria

sil on nainen joka asemalla

oottamassa, et Saksa–Espanja loppuu

et tahdo kuullakaan

sen tarinan sotkuista loppua

se ehkä hengästyy

et mitä vittuu, paljon peli päätty?

mul on mies joka ovella

oottamassa, et suvaitsen saapua

suvaitsen saapua

Olin Lapissa ja onnellinen

Suhteeni Lappiin on aina ollut ristiriitainen, tai ehkä vain etäinen. Olen lapsena käynyt perheen kanssa laskettelureissuilla, myöhemmin satunnaisesti tuttujen häissä tai keikkojen perässä. En jaksa lasketella, koska kaikessa välineurheilussa on minusta liikaa välineitä. Tykkään kyllä hiihtää.

Sitten se kilpailu, kuka on ”oikeasti” Lapista, ”oikeasti” lappilainen ja ”oikeanlainen” Lapin-kävijä, on kaikkea muuta kuin inspiroivaa. Kaiketi se on paikallisille kuitenkin tärkeä asia pitää mielessä, kun etelän vetelät matkaavat perustamaan lähiöitään Leville.  

Lappi on tuntunut suoraan sanoen ankealta paikalta. Sanooko kukaan noin? Vastikään minulle kuitenkin selvisi, miksi näin koin: siellä ei ole merta. No mene Jäämerelle, ystävä sanoi. Täytyy mennä. Ajatus tuntureilla ja metsässä samoilusta ovat aikaansaaneet minussa tunteen, että mitään kautta et pääse pois ja siellä kurussa olet jumissa niin maan perusteellisesti. Mielikuvissani olen huutanut keskellä lappilaista korpea, että mitä vittua minä täällä teen, ja viimeinen sana jää kaikumaan parkuneena tuntureiden väliin.   

Muoniossa silti kävin viikon ja Sodankylässä puolikkaan. Ja arvatkaa mitä. Oli todella mukavaa. Kun porukkaan eli völijyyn kysyttiin, sanoin heti, että joo lähden. Ajattelin, että ahdistuksesta huolimatta lähden reissuun ihmiskeskeisesti. Vaikka tuntureista ja poroista ja kuusista en välttämättä saisi kavereita, porukassa olisi minulla turvallista ja mukavaa. Se piti täysin paikkansa.

Mutta sain kavereita myös useista uintijärvistä, tuntureiden kivistä, mustikkapuskista, porot kyllä juoksivat karkuun heti kun tajusivat; erityisesti tuijottaminen kuruun tunturia kivutessa rauhoitti mieltäni syvästi. Kuin olisi tuijottanut Sveitsiin, missä en ole koskaan käynyt, mutta olen nähnyt kuvia sieltä.

Tuntureiden keroillahan on samanlaista avaruutta kuin merelle tuijottaessa. Ja uiminen… se on kyllä ihan oikeasti parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä YouTube-meikkitutoriaalien katsomisen lisäksi. Mitä minä ainakin voin tehdä. Ja me uimme ja saunoimme joka päivä. JOKA PÄIVÄ.

Joka päivä tehtiin aamiaista, lounasta, illallista, jälkiruokaa, ja osa – minä mukaan lukien – poti ruokastressiä omasta ruuanlaittovuorostaan. Ja sitten laitettiin porukalla. Matkani alkoi ja päättyi lappilaiseen perinneruokaan: tortilloihin.

Patikoitiin ainakin vähän joka päivä. Kiitollisna katselin urheita lenkkareitani iltaisin, jotka eivät kipeyttäneet jalkojani kertaakaan.

Poimin yhden hillan ja söin sen. Olin siis hillassa.

Suolla näkyi soma poro, kuin bambi, sileäturkkinen. Ilmestyi kuusten välistä hitaasti satuolennon lailla liikehtien, ja jatkoi menojaan.

Automatkat asfalttiteitä pitkin, jotka mutkittelivat ylös ja alas. Monesti patikoimisen jälkeen tuntui, ettei haluaisi nousta auton kyydistä ollenkaan, vaan jatkaa vaikka Jäämerelle asti huonojen vitsien siivittämänä.

Hillamania

Mietin, minkä asian takia olisin itse valmis siirtämään häitäni. Jos Radiohead soittaisi keikan Tavastialla. Hyvin epätodennäköistä. Enkä ole edes menossa naimisiin.

Hilla – marja – on sen sijaan asia, jonka tähden ihmiset jättävät menemättä ystäviensä polttareihin ja sulkevat omin toimin teitä. Ahneet mummot, kuulemma.

Hillasuo voi viedä marjastajan mennessään. Oransseja mättäitä silmän kantamattomiin. Poliisit ovat noutaneet eksyneitä tälle marjakaudelle jo useamman kerran.

Tulin mökille Lappiin. Meitä on täällä kuusi. Hilla tuli puheeksi reissua suunnittelevassa whatsapp-ryhmässä kesäkuussa. Yksi seurueesta tunnustautui olevansa hillamanian vallassa ja kertoi, mistä siinä hänelle on kysymys.

Olen käynyt eläissäni niin monta kertaa marjassa, että ne kerrat voi laskea yhden käden sormilla. Se tuntuu vähän oudolta, koska olen hilla-alueelta kotoisin, mummoni teki juhliin hillakakkua, ja rakastin sitä kuten hilloja muutenkin. (Vetoan siihen, että taiteet ovat vieneet minut mennessään ja luonto on jäänyt kakkoseksi.)

Syön hilloja mielelläni. Mutta nyt olen tutustunut ihmisiin, jotka mieluummin poimivat kuin syövät marjoja. Heidän rinnallaan tunnen olevani räävitön hedonisti.

Hillan valtakunta on suo. Suota reunustaa varhainen mytologia ja synkät kansantarut. Suon jumala on Mielikki, metsän kuninkaan, Tapion, vaimo. Suo on feminiininen: vaarallinen, voimia vievä, vaikea, taianomainen, mystinen, työläs, palkitseva. Ojittaminen on soiden tuho ja soiden suru.

Hilla on pyhä, suon ruusu, suoranainen timantti, poimijansa kruunu. Kukaan ei kuitenkaan voi omia hillaa, se on oma entiteettinsä. Mutta monet kyllä yrittää.

Hillamaniaan olennaisena osana kuuluu kilpailu ja katkeruus. Kun poimija huomaa jonkun muun kengänjäljet suolla, häntä alkaa vituttaa. Hillakauden kehittymistä seurataan hartaasti vuoden aikana ja marjastusta suunnitellaan viikkoja tarkoin etukäteen. Ja sitten kun omille apajille joku perkele on kerennyt ennen itseä kauden ollessa parhaimmillaan…

Hillaa voi myydä, ja kalliin rahamäärän siitä saa torilla maksaakin. Mutta joillekin poimijoille hilla on rahan yläpuolella. Mikään hinta ei oikeastaan ole siitä tarpeeksi. Siksi se mieluummin annetaan kuin myydään pois.  

Anne ja Kone

On hissukseen kesän mittaan kirjoittanut artikkelia myöhemmin julkaistavaksi. Perjantaina on aikeissa mennä uudelle työhuoneelle jatkamaan artikkelin kirjoittamista. No, torstaina hilluu baarissa aamukolmeen ja nukkuu seuraavana aamuna kahteentoista ja ajattelee, että päivä se on huomennakin. Maanantaina kävelee helteiden jälkeisessä hiostavassa säätilassa työhuoneelle. Aivan hiessä. Edellisen kerran on nähnyt artikkelin samalta tietokoneelta samalta muistitikulta puolitoista viikkoa aiemmin. Kun on aikeissa avata artikkelin, uusi päivä ja uudet kujeet, tiedostoa ei löydy mistään. Ei mistään. Kirjoitus on kadonnut… pieruna Saharaan.

En voi ajatella muuta kuin että se oli varmaan aivan paska artikkeli. Mitäs noista.

Mutta aasinsillan saan aikaiseksi.

Olen tehnyt omia biisejä aktiivisesti reilut kymmenen vuotta. 6-vuotiaana tein naapurin kaverin kanssa kappaleen Tuuli lentää, mutta sen c-kasetin päälle nauhoitettiin biisejä YleX:ltä eikä Takapihan tyttöjen ura lähtenyt nousuun.

Olen soittanut viulua 5-vuotiaasta. Olen opiskellut musiikintutkijaksi, tehnyt cover-keikkoja, kerännyt rohkeutta, aprikoinut, onko biisien esittäminen sittenkään se juttu, ehkä olenkin säveltäjä, ehkä en halua lavalle ollenkaan, ehkä… Ehkä teen vain levyn kaikessa hiljaisuudessa, kuuntelisiko joku sitä?

Vuosien mittaan on ollut eri kokoonpanoja, mutta biisit aina samoja. Taitavia muusikoita, joiden kanssa olisi voinut perustaa bändin ja tehdä keikkoja. Ja olen todella kokenut monesti epäonnistuneeni, että niistä ei ole tullut mitään. On ollut ihmisiä, jotka ovat inspiroineet, olleet mukana ja halunneet auttaa. Olen saanut kokeilla erilaisia versioita siitä, mitä musiikin tekemiseni voisi olla. Se on onni.

Ja sitten palaan soittamaan viulua yksin.

Olen esittänyt biisejäni viimeisen puolen vuoden aikana lavarunotapahtumien open mic -osioissa nimellä Anne ja Kone. Nimen keksi ystäväni Vesa, ja se viittaa Florence and the Machineen. Laulan ja säestän tekemiäni kappaleita viululla.

Lavarunotapahtumat ovat olleet biiseilleni hyvä alusta, koska sanat ovat laulujen keskiössä. Lavarunoudessa niitä kuunnellaan. (Muutenkin tulkaa kaikki lavarunotapahtumiin ne on aivan parasta!!! Seuratkaa Helsinki Poetry Connection -ryhmää Facebookissa!)

Merkityksellisimmäksi asiaksi on kuitenkin osoittautunut se, kun biisien esittämisen jälkeen ihmiset ovat tulleet sanomaan, että tykkäsivät tosi paljon. Tulee olo, että tämä juttu on yhteinen, ei vain minun.

Olen pelännyt ”kansanmusiikkimeininkiä”, jota kuulen biiseistäni usein. Myös ”kemiläistä hautajaismusiikkia” ja ”kalevalainen tuutulaulu” on sanottu. Mutta oikeasti: miten siistiä! Miksi se pittää polkea itseä alaspäin, sen sijaan että olisi ylpeä? Ihan oikeasti mitä järkeä? Mitä ajattelisitte seeprasta, joka hankaa raitojaan pois? Tyhymä.

Minulta on kyselty, mistä tekemisiäni voisi seurata ja mistä biisejä voisi kuulla lisää. Vastaus on: instagram-tililtä @annejakone. Lataan sinne myöhemmin videoita biiseistä sekä tekstejä, ja kerron missä livemusaa voi kuulla. Myöhemmin syksyllä teen omiakin keikkoja heti kun settilistani pitenee viidestä minuutista.

Monet uraa luoneet artistit ovat puhuneet ajasta, jolloin kukaan muu ei uskonut heihin kuin he itse. Minulla asia on ollut aivan päinvastoin. Olen saanut paljon kannustusta ja kehuja. Että radioon vaan, alat vaan tekemään. Minä olen ollut se, joka ei ole uskonut. Tai ehkä biiseihin olenkin uskonut, mutta en kykyyni olla esiintyvä artisti. Tai ehkä en ole saanut itseluottamusta kammettua takaisin epäonnistumisen tunteiden jälkeen.

Enemmän kuitenkin vituttaisi, jos epäonnistuisi asioissa, joita ei ole edes halunnut.

Tämä on iso unelmani. Tehdä ja esittää musiikkia ihmisille on tosi iso unelmani. Isompi kuin se, että haluan joskus ostaa kaupunkiasunnon Lissabonista ja opiskella elokuvasäveltämistä, mutta onpahan nekin nyt sanottu ääneen.

(Kauheat paineet muuten nyt: mitä jos esimerkiksi sinun, lukija, mielestä biisini ovat niitä kuultuasi aivan hevonkakkaa, etkä olisi voinut kuvitella, että sellaisesta paskasta oli kyse kaiken tämän vuodatuksen jälkeen? – se on ihan okei.)

Ruudun sillä puolella on varmasti ihmisiä, jotka ovat joskus laulaneet Whitney Houstonia tai Aikakonetta kaukosäätimeen. Minä teen sitä vieläkin. Tosin vähenevissä määrin ja artistit ovat vaihtuneet. Kun on tullut tilaisuus esittää omaa musiikkia, ei tarvitse enää kuvitella olevansa Aikakoneen Vera sukkahousut päässä.

Koetan elää niin, että tämä on viimeinen kerta, kun lausun jotain näin coelhomaista, mutta joskus on tärkeää sanoa heipat aiemmalle käsitykselle itsestä ja sallia jälleen kerran uusi mahdollisuus. Gradustakin 2.0-loppuinen tiedosto oli se, jonka palautin.

Nuori paavi, Lenny

Kävi niin, että katsoin parasta tv-kerrontaa pitkään aikaan. The Young Pope (2017) Netflixissä. Näin kuvan sarjasta vilahtavan Yle Areenan etusivulla pari vuotta sitten, jossa Jude Law oli paavi. Tulkitsin kuvan perusteella sarjan olevan a) tylsä, b) pitkä, c) vanhentunut, d) tylsä. Koska en tiennyt sen olevan yhden lempiohjaajani, Paolo Sorrentinon, käsialaa.

Kerron sen, mitä googlettamatta tiedän: Paolo Sorrentino on keski-ikäinen italialainen ohjaaja, joka pingahti tietoisuuteeni elokuvallaan La Grande Bellezza. Elokuva voitti vuoden 2012 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Katsoin Bellezzan sen jälkeen ensin 10 kertaa läppäriltä, sitten teatterissa sen rantauduttua Suomeen.

Sorrentinon elokuvien teemat pyörivät keski-iän ylittäneiden valkoisten heteromiesten rapistuvan elämän ongelmissa. Ei voisi vähempää kiinnostaa? Ei tietenkään, mutta minua ovat aina kiinnostaneet elokuvat, joissa vanhat ihmiset kuolevat. Se vallan lipuminen pois.

Sorrentinon ohjausta määrittää monumentaalisuus, hitaat laajat kuvat, ja postikorttimainen kauneus – mutta ilman turismin hajuista halpaa tuntua, joka postikortteihin voi liittyä. Sorrentinon elokuvissa on läsnä pysäyttävä kauneudentaju, jokin suurempi ymmärrys siitä, miten oikeastaan minkä tahansa inhimillisen elämän asian voi kehystää ja näyttää muotoina.

Erityisesti rakastan elokuvan ääniä Sorrentinon elokuvissa. Jokainen paperin rasahdus on orkestroitu paikalleen – käytän ilmaisua orkestroida mieluusti ja paljon. Että äänet on aseteltu tarkkaan määritellyille paikoilleen, siitä minä tykkään. Olivat ne sitten instrumenttien ääniä orkesterissa tai yleisesti elämään kuuluvia ääniä, kuten tämä näppäimistön nakutus ja pattereista kuuluva suhina juuri nyt.

No mutta. Sorrentinon elokuvissa musiikilla on keskeinen rooli. Elokuvissa näytetään, missä roolissa musiikki on henkilöhahmojen elämässä, mitä laulut tai radion kuuluminen taustalla heille merkitsevät. Erityisessä osassa musiikki on elokuvassa Youth (2015), joka kertoo eläköityvästä (mies)kapellimestarista.

The Young Pope kertoo vastavalitusta, noin 45-vuotiaasta paavista, jonka valintaprosessi on paavin valinneelle konklaavillekin sievoinen mysteeri. Nuorta narsistista paavia näyttelee ansiokkaasti Jude Law. Toiset high fivet lähetän Dianne Keatonille, jonka näyttelijätaituruudelle perustan aivoihini oman museon.

Eräs blogilukija (äiti), jolle sarjaa suosittelin, sanoi, että hänestä tuntui kuin sarjaa ei olisi tehty tosissaan. Katsoin sarjaa sitten sillä silmällä, ja totta: The Young Popea voi tietyllä tapaa katsoa kummelimaisena sketsiviihteenä. Niin räikeästi se asettaa paikalleen kuvauksen katolisesta kirkosta sarjana maallisia, ihmisten tekemiä toimenpiteitä.

Tämä kitchmäisyys tulee esiin esimerkiksi toisen jakson ensikohtauksen jälkeen alkavassa kuvauksessa kirkon arkipuuhista: pappi ottamassa vuorotellen henkosia hengityskoneesta ja savukkeesta. Nunnat pelaamassa jalkapalloa. Pappi saamassa pistosta pakaraan. Pappi syömässä aamiaista, ja lopulta – pappi kuolemassa sydänkohtaukseen aamiaisella.

Kitchiä jollain ihmeellisellä tavalla tästä kaikesta tekee se, että taustalla soi Franz Schubertin Ave Maria. (Haluan tehdä tästä Ave Marian kitchmäisyydestä väitöskirjan, kun täytän 50 vuotta; mulla on tässä nyt niin paljon kaikkea muuta ennen sitä. Venatkaa 19 vuotta.)

Sarja on niin monumentaalinen, että sen tuijottaminen läppärin luukusta tuntui ehkä vähäpätöiseltä. Ja samalla täysin sopivalta, koska sarjassa nykyajan pirstaleisuuden ja historiallisen instituution väliset ristiriidat ja jännitteet ovat jatkuvasti läsnä. On sipsien tahrimat sormet ja välillä pitää käydä vessassa tai vaihtaa asentoa.

Tässä mieleni mukaan valittuja teemoja, joita sarjassa käsitellään: ihmisen katkeruus omista valinnoista. Järjestetyn uskonnon ja uskon välinen ristiriita. Jalkapallo. Vanhempiensa hylkäämän lapsen ikuinen kaipuu äidin ja isän luo. Naisen seksuaalisuus kirkossa. Miehen seksuaalisuus kirkossa. Kuolema. Tanssi. Kirkon työntekijöiden ja kansan uskovaisten luottamus ja lojaalius kirkolle (ja jumalalle). Pappien inhimillisyys – onko sillä rajoja?

Entä tarvitseeko pyhimyksen uskoa jumalaan?

Sarjan musiikillinen kerronta on taidokasta ja rikasta. Musiikkia käytetään sekä sulautuneena henkilöhahmojen elämään ja ympäristöön että erikseen kertojahahmona, tässä tapauksessa säveltäjä Lele Marchitellin käsialasta. Intron moderni All Along the Watchtower -sovitus kuvaa nuoren paavin radikaalia konservatismia, jos näin tulkitsen. Eli Bob Dylanin tekemän kappaleen Jimi Hendrixistä inspiroitunut sovitus kuvaamassa konservatismin radikaalisuutta 2010-luvulla.

Mutta sitten oikeastaan kuitenkaan ei voi sanoa, kuinka tosissaan nuori paavi konservatiivisuutensa kanssa on.

Lillumisen taso

Viime yönä näin painajaista Kanye Westin presidentinvaalikampanjasta. West seisoi New Yorkin Penn Stationin asemalla kuin hatarareunaisessa tummassa kuplassa ylöspäinlähtevien liukuportaiden edessä. Liukuportaat olivat melko lyhyet eikä niiden päässä näkynyt mitään. Westin viitanliepeistä valui tahmeaa mustaa liejua lätäköksi hänen jalkojensa juurelle, ja hänen ympärillään hääri tärkeän näköisiä ihmisiä silotellen Westin kauluksia tai… olikohan hänellä päällään jopa valkoinen turkis?

Lattialle valuneeseen mustaan liejuun oli sekoittuneena – kaikista maailman asioista – popkorneja.

Painajaismaisen unesta teki totaalinen luottamuksen romahdus. Pelotti nukahtaa uudelleen, enkä uskaltanut mennä käymään vessassa vaikka olisi tarvinnut. Toki romahdus oli tapahtunut jo vuonna 2016 – kun luin Westin halukkuudesta presidentiksi, ensimmäinen ajatukseni oli vain, että miksipä ei.

Luottamuksen romahdus liittyi siihen, että on kuvitellut nykyisen karmean valtionpäähenkilön olevan ohimenevä… painajainen, lipsahdus, romahdus, jonka raunioista alkaa jälleenrakennus. Eikä hän ole edes ensimmäinen laatuaan. Auttamattoman naiivi kun olen. Ihan oikeasti, toivoton. Onko politiikan virka tosiaan olla näyttämönä mupeteille, jotka pitävät yllä esitystä sen aikaa, kun päätöksiä tehdään – ja jätetään tekemättä? Kuka oli se kepulainen setäpoliitikko, joka lähti eduskunnasta sanoin “siitä on lähdettävä, että tähän on tultu”.

Ainoa, johon keksin tukeutua, on video, jossa Sanna Marin pitää jöötä Tampereen raitiovaunuista päätettävässä kokouksessa.

Olen kuullut radion tekemiseen annettaneen yhden ohjeen: ketään ei kiinnosta sinun unesi. Minua kiinnostaa, myös sinun unesi. Sieltähän voi onkia vaikka seuraavan elokuvakäsiksen! Ärsyttää, etten koskaan herää ajoissa kirjaamaan ylös niitä ”maailman parhaita biisejä”, joita teen unissani. Keksin viime yönä myös kaksi otsikkoa tälle postaukselle. Toinen taisi olla “Lillumisen taso”.

Kuulin myös joskus, että joku oli nähnyt unta ja saanut aivan mielettömän hyvän idean tulevan lapsensa nimeksi ja herännyt unestaan kirjoittamaan nimen ylös. (Helvetin pitävä muuten tämä minun lähdeviitekäytäntö: ”Joku Joskus Jossain 2018.”)

Aamulla neronleimaus oli seisonut paperilla: Kissa-Maaria.

Voisin sanoa, että ”loma tuli kyllä niin tarpeeseen, ja nyt on ihana aloittaa puhtaalta pöydältä!”. Kyllä, oli kivaa pitää taukoa kirjoittamisesta, mutta ei minun tarvinnut putsata pöytää. Tämä sotkuinen on aivan hyvä.

Yritin välillä miettiä jotain uutta blogiin. Yhteistyöpostauksia? Kauhee homma. Entä jos postaisi vain kahden viikon välein, edes jotain uutta? Ei tämäkään julkaisutahti ole stressannut.

Välillä lomalla kävi mielessä, mistä kirjoittaisin tämän ensimmäisen postauksen. Mutta kuinka olisin voinut aavistaa unta Kanye Westin presidentinvaalikampanjasta?

No okei okei, muodon vuoksi pari kesäkuulumista: Hoidin veljen lapsia. Koitin Rachel Cuskia, ei lähtenyt ja lopetin neljän luvun jälkeen. Uin Kemijoessa. Uin Marjaniemessä. Olen syönyt epäilyttävän vähän jäätelöä. Aloitin meditaation 21857627856. kerran.

Joten: mikään ei muutu. Tiistaisin kirjoitan ja julkaisen, keskiviikkoisin mainostan. Politiikka on performanssi kansalle, kulisseissa tehdään päätökset. Kesäkuu oli lämmin, heinäkuu on viileä. Mansikat ovat olleet vetisiä tänä kesänä.

Summertime

Olen tätä nykyä neiti Terassinomistaja. Rikkaruohoja kitkiessäni tulin huomanneeksi, että joku helvetin pönttö (= joku edellisistä asukkaista) oli tunkenut kukkaruukullisen tupakantumppeja kiveyksen väliseen rakoon maan alle.

Mikä ihmisiä vaivaa? 

Olen blogiloman tarpeessa. Kehityskeskustelun jälkeen Anne Teikari Oy:n johtaja Anne Teikarin kanssa päädyimme siihen, että loma alkaa tänään. Noin viiden kuukauden ajan olen kerran viikossa julkaissut kirjoituksen. Päätin, että kirjoituspäivä on tiistai, jotta kirjoittamisesta tulisi rutiini, koska sitä kirjoittamiseen kaipasin.

Omasta mielestä parhaat postaukset ovat olleet niitä, jotka olen kekassut tiistaina aamupäivällä. Raskaimpia sellaiset, joita olen suunnitellut viikko- tai jopa kuukausitolkulla. Minulle sopii pirstaleinen lähestymistapa asioihin, vähän kaikkea ja pikkuhiljaa. Olen huono pusertamaan paljon kerralla yhtä asiaa PAITSI jos on kyseessä Malacon Suolainen salmiakki -pussi, joka on tässä paraikaa työn alla. Ei mene kauaa.

Perfektionismin mukanaan tuoma alisuoriutuminen on yksi kampitettava etappi joka tiistai. En siinä aina onnistu. Kun kokee, ettei kuitenkaan pysty niin hyvään kuin itse haluaisi, sitä jossain kohtaa kirjoittaa ja postaa vaan ”jotain”. Mutta tekemättä jättäminen kokonaan olisi vielä pahempi, sieltä on tultu paljon eteenpäin. Toipuvat täydellisyyden tavoittelijat ry:stä päivää.

Ihaninta on, että tiedän, että teitä lukijoita on. Alussa en pystynyt katsomaan analytiikkaa, koska kompleksoidun niin herkästi. Mutta olen oppinut ammattimaisemmaksi ja että elämä on aaltoliikettä. Kyllä, olen sisäistänyt sen nyt täysin ja pidän siitä kiinni loppuelämäni ajan. Aion lomalla sen verran tehdä, että kehittelen blogistrategiaa ja kysyn siihen näkemyksiä teiltä, hyvät lukijat – mistä haluaisitte lukea? Mitkä aiheet teitä ovat koskettaneet? (Mutta älkää tehkö kovin suoria ehdotuksia, koska saatan stressaantua ja suunnittelen sitten taas koko loman ajan seuraavaa postausta, ja kuten sanottu – se on raskasta. Living with Anne. Mutta jotain terveisiä olisi kiva kuulla.)

Blogiloma kestää neljä viikkoa. Se on lakisääteinen täällä Itä-Helsingin bloggaajissa. Huomaatteko, että olen kova tyttö kehittämään komiteoita, yhdistyksiä ja instituutioita? Olen myös opiskellut korkeakoulututkinnon, jotta voisin tehdä ammatin instituutioiden haastamisesta. Aaltoliike, aijai. Minut saa muuten Itä-Helsingistä pois enää pystysuunnassa taivaaseen, jos ehdin uskovaiseksi ryhtyä ennen kuolemaa. Tuhkat voi sirotella Porolahteen.

…meinasin päättää postauksen tuohon, mutta se kuulostikin äkkiä itsemurhaviestiltä – vaan ei, huumorintajuni on vain synkkä ja vinksahtanut. Kiitos kun luette, palataan pian. Ihanaa kesää!

Tästä vielä muutama vinkki omia lempijuttujani luettavaksi ja kuunneltavaksi laiturille, riippumattoon, kahvin kanssa, jääteen kyytipojaksi, sängyllä loikoiluun, lattialla loikoiluun (suosittelen nostamaan jalat ylös).

Musiikista ja muusta -soittolista

Soittolistaan on koottu blogissa aiemmin mainittuja biisejä sekä kattaus kesälekoitteluun sopivaa auditiivista materiaalia. Riippumatossa loikoilun jälkeen soittolistan loppupuolella pääsee tällä hetkellä kesäisen tanssidiskon lattialle itkemään – koska kesänkin kauneus katoaa kerran.

Ruskeat Tytöt

Aivan hiton tärkeä ja hieno oppimisalusta omien rasististen oletusten ja toimintatapojen kitkemiseen.

Minutes.fi

Sara Karlssonin epäsäännöllisen säännöllisesti ilmestyvä laatukattaus kaikkea henkistä hyvää. Tämä on niitä alustoja, joita lukemalla pulssi alkaa tasaantua. 

Sally Rooneyn novellit

Suokaa anteeksi, Rooney-manialleni ei näy loppua. Sanon jo nyt Rooneyn kirjoja lukeneille, että nämä hänen novellinsa noudattelevat melko lailla samaa kaavaa: intiimeihin suhteisiin tunkeutuvat yhteiskunnallinen luokkajako ja valtadynamiikka. Tärkeä aihe ja Rooneyn kynän lahjalla niitä lukee ihan mielellään.

Color and Light. The New York Times. 2019.

Mr Salary. The Irish Times 2017.

Normaaleja ihmisiä

Yle Areenaan ilmestyi viime perjantaina Sally Rooneyn kirjasta Normaaleja ihmisiä tehty tv-sarja. Olin innoissani, automaattisesti. Mutta innostuksestani kajasti onttous.

Oikeastaan odotin vain, että näkisin jonkun muun tekemät kasvot henkilöhahmoille. Marianne, tuo viheliäisen teräväpäinen, joka kasvoi koulukiusatusta lukiolaisesta elegantiksi yliopisto-opiskelijaksi. Connell, niin mukavan oloinen kunnon poika kuin unelmavävyltä odottaa saattaa, joka sitten kiltteyttään ja pelkuruuttaan käyttäytyy kuten ääshooli vain voi. Connellista kävi sarjassa ilmi myös, kuinka mukavuudella voi peitellä omaa todellista luonnettaan, ja miten tukahduttavaksi se käy.

Samalla odotin, että saisin kasvot Mariannen äidille ja veljelle. Että saisin nähdä ihmiset, joihin kohdistaa vihani. Myöhemmin sekä äiti että veli näyttäytyivät kutistettuina, nöyryytettyinä, hyvin pieninä ihmisinä, joita kohtaan olin enää välinpitämätön.

Sanottakoon, että sarja oli todella hyvä, mutta. En tiedä, mitä pitäisi maailmassa tapahtua, että filmatisointi ylittäisi aiemman lukukokemuksen samasta tarinasta. Lehmien pitäisi ihan oikeasti saada siivet selkäänsä ja alkaa lentää?

Elena Ferranten Napoli-sarjasta tehdyn ensimmäisen kauden kohdalla ajattelin, että kirjan päähäni luoma tunnelma olisi jotenkin yksityinen, valaisusta ja puvustuksesta alkaen, mutta ei, Napolin kadut olivat harmaita ja täynnä hiekan pölyä televisioinnissakin. Normaaleissa ihmisissä kajastaa kylmä sinisen sävy kaikkialla, on harmaan kuulasta ja sataa. Se onkin se kirjailija, joka kirjan maailman luo päähäni, en minä itse. Kirjailijan kieli. Siinäpä kirjallisuuden voimakin.

Sitä ei lukiessa huomaa, että kirjailija luo sana sanalta tavaroista, henkäyksistä, silmänräpäyksistä alkaen sen maailman, jossa tapahtuu asioita. Kieli punoo maailman, johon itse astuu sisään. Maailman sisälle ilmestyy asioita, mutta lukijana ei rekisteröi, mikä kaikki syntyy sanoista ja minkä synnyttää omilla mielikuvillaan.

Joitain tekstejä lukiessa verenpaine nousee saman tien (koronauutiset). Joitakin kirjoja lukiessa alkaa pulssi automaattisesti hidastua. Luen tällä hetkellä Charles Bukowskin Ham on Rye (suom. Siinä sivussa). Vaikka Bukowski käsittelee kirjassaan inhottavaa, silmitöntä fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, niin että se tulee aivan iholle, hän tekee sen jotenkin niin arkisen runollisesti, että elämäänsä ja lukemista pystyy jatkamaan. Sitä vain hyväksyy ihmisten karmeuden.

No, Rooney on modernia ihmissuhdevaltapelin kuvausta parhaimmillaan. Tosin sarjaa katsoessa mietin, että voisiko tämä oikeastaan olla jonkinlainen versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta? Nämä asiat eivät oikeastaan muutu; ihmisten tunteet ja suhteet eivät muutu, mutta estetiikka, arvot ympärillä muuttuvat. Niinkö?

Sarjassa oli antoisinta oli raastava tunnenäytteleminen pääosanäyttelijöiltä Paul Mescalilta ja Daisy Edgar-Jonesilta. Itketti, monta kertaa.

Katsoin sarjaa koko ajan tarkkaillen itseäni ulkopuolelta: miten tämä filmatisointi vaikuttaa minuun? Mitä keskustelen tästä kirjan lukeneen kaverini kanssa? Miten muistan tämän kohtauksen kirjasta? Tämä ei antanut kokemukseen mitään uutta, vaan vei siitä pois jotain – uutta.

Toisin kuin Napoli-sarjan ensimmäinen kausi ainakin oli tehty kirjaimellisesti kirjojen juonta mukaillen, mielenkiintoisinta Normaaleissa ihmisissä olikin ohjaajan ottamat vapaudet tulkita ja rytmittää joitain merkittäviä kohtauksia uudelleen. Mutta sittenkin mietin, että ai joo, he ovat ratkaisseet tämän kohtauksen näin.

Olen usein ruokaloissa tai julkisissa kulkuvälineissä nähnyt ihmisten katsovan syödessään tai matkatessaan tv-sarjaa paskaluukun kokoisista puhelinruuduistaan. Ja ajatellut, että onpa ankea elämä. Mutta kun katsoin Normaaleja ihmisiä puhelimen näytöltä sängyssä kesäkuun valoisina, unettomina aamuyön tunteina, se toikin siinä hetkessä lohtua. Läppärin avaaminen olisi ollut ihan liiaksi merkki siitä, että olen hereillä.

Daft Punkin kaikki levyt

Kuuntelin Daft Punkin kaikki levyt.

Otin suorastaan urhoollisen lähestymistavan projektiin. Olin kuunnellut Daft Punkin vuonna 2013 julkaistua Random Access Memories -levyä, joitain hittibiisejä aiemmilta vuosilta sekä livelevyä Alive vuodelta 2007. Halusin tietää bändistä lisää, ja suhtauduin projektiin huomattavalla hartaudella. Yhtyeen mystiseksi hiottu imago herättää kunniaa. Kuunneltuja levyjä on yhteensä remix-levyt mukaan laskettaessa 10. Niiden läpikäyminen vei noin neljä kuukautta.

Levyjä kuunnellessa kävelin ympäri Töölönlahtea ja Helsingin keskustan kaduilla. Kuuntelin levyjä kotona lattialla istuen samalla kun kirjoitin. Liikkeellä ratikassa, metrossa, bussipysäkillä pissahädässä, Akateemisessa kirjakaupassa, Aleksanterinkadulla, kotona ruokaa laittaessa tai keittiön pöydän ääressä ommellessa umpeen reikää farkuissa.

Kävi siis niin, että kuuntelin kymmenen levyä elektronista tanssimusiikkia tanssimatta askeltakaan.

Ei kumma, että tämä savotta on tuntunut hieman, noh, raskaalta. Täten kirjoitukset musiikista kertovat aina enemmän kuuntelijoistaan kuin ”musiikista itsestään”. Enkä edes ole lähtökohtaisesti ihminen, joka ei tanssi – päinvastoin!

On surkuhupaisaa, että monissa muistiinpanoissani olen kirjoittanut, kuinka musiikki ”toimisi varmaan hyvin jossain klubilla”. Lisäksi siellä lukee, että ”remixaukset harvoin antoivat mitään uutta alkuperäisversioille”. Juuh.

En oikeastaan heittäytynyt musiikkiin, vaan kuuntelin sitä kuin ulkopuolinen, joka keskittyy vain siihen, mihin musiikki on menossa – ei siihen, mihin se veisi minut. Projekti: pilalla. Tämä kertokoon siitä, kuinka kuuntelen musiikkia lähtökohtaisesti rakenteellisesti, enkä oikeastaan osaa analysoida esimerkiksi saundeja mitenkään. Toki adjektiivein kuten “kirkas”, “säröinen” ja niin edelleen – mutta minulla ei ole tietoa, miten saundit syntyvät. Musiikki pitää kokea!

Remix-levyjen kuunteleminen kyllästytti, mutta urhoollisuuteni (itsepäisyyteni) ei sallinut niiden yli hyppäämistä. Kuten vanha kemiläinen sananlasku kuuluu: taide on kärsimystä.

Nyt sitten olen kriittisten musiikkianalyysieni kanssa umpikujassa, koska minusta ne eivät oikeastaan kerro tästä musiikista mitään. Sen verran voin sanoa, että kun olet tanssin tarpeessa, lähdössä ulos ja haluat virittäytyä tunnelmaan, tai olet jo tunnelmassa, Daft Punk nostattaa tason johonkin avaruudellisen rajamaille.

Kosketuspintani elektroniseen tanssimusiikkiin on La Cream (sitä tanssin pienenä hiessä omassa 9 neliön huoneessa) ja myöhemmin Robyn. Elektroninen tanssimusiikki kyllä tuntuu rajoittavan Daft Punkin moniulotteisuuden johonkin purkkiin, mutta en nyt parempaakaan keksi. Kokeellinen elektroninen tanssimusiikki?

Giorgio by Moroder. Tästä kappaleesta innostukseni lähti Daft Punkiin kolme vuotta sitten. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran veljen autossa. Muistan pimeän sateisen illan, kun ajettiin alikulkutunnelia pitkin Haagasta kohti Pasilaa. Ikkunoita vasten liikkeessä välkkyivät katuvalot, kuin discovalot!

Sanoin joskus veljelle, että yksi Daft Punkin hienouksista on se, miten se uskaltaa antaa asioiden olla. Jos joku riffi tai biitti kuulostaa hyvältä, sen annetaan olla. Ei kirsikoita, kermavaahtoja, vaan hyvin tehty kakkupohja.

Daft Punk on visuaalinen ja äänellinen kokonaistaideteos, määrätietoinen konsepti. Silti sanaa ”brändi” on hankala liittää yhtyeeseen, tuntuu kuin se likaisi jotain. Määrätietoisesta menestyksestään huolimatta Daft Punk tuntuu olevan maallisen markkinatalouden ulottumattomissa. Ehkä se on ne ylimaalliset saundit?

Kaikkiaan suosittelen levyistä jo mainittuja, suurimman julkisen suosion saaneitakin Random Access Memoriesia ja Alivea. Alive ehkä kiteyttää Daft Punkin ytimen: ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokea itsensä osaksi levyllä kuuluvaa yleisömerta. Daft Punkin omintakeinen syke, biitti, on niin elävää, ja samalla niin päänsisäistä, kehollista, että sen tuntee parhaiten sykkeenä rintakehässä.

Muilta studiolevyiltä suosittelen seuraavia kappaleita:

Homework (1997):

Alive.

Around the World.

Ehkä onneksi debyyttilevyt ovat harvoin artistien parhaimmistoa. Jos olisivat, tulisikohan sitä itse koskaan ryhtyneeksi mihinkään.

Discovery (2001):

One More Time. Biisi kuulostaa siltä kuin se olisi tehty eilen.

Aerodynamic. Alexilaihot kitaratilutukset (tosin hitaammat).

Harder, Faster, Better, Stronger. Oppimiskoulu siihen, miten äänillä luodaan tilaa.

Crescendolls on raivostuttava jääkiekkomatsin väliaikarenkutus – tämä ei ollut suositus, vaan mielleyhtymä.

Human After All (2005):

Make Love.

Steam Machine & Brainwasher. Synkkää ja likaista – ja se tuntuu hyvältä.

Jeanne Dielman juo kahvia

Olen katsonut liikaa YouTubea. Niin paljon, että silmiä särkee. Ihmiset, sitä ruutua ei kannata tuijottaa ulkoa tulevaa valoa vasten! Vinkki addiktilta addiktille.

YouTubesta voi vuokrata elokuvia. Sieltä löytyy esimerkiksi vastikään Kaikkien Aikojen Elokuvat -listalleni kivunnut Chantal Akermanin Jeanne Dielman (1975). Meditatiivisuudessaan elokuvaa voi erehtyä luulemaan sellaiseksi, jossa “ei tapahtu mitään”.

Mutta siinä tapahtuu ihan hirveästi.

Jeanne Dielman käy ostoksilla. Lihakaupassa, ompelutarvikeliikkeessä. Jeanne Dielman vie kengät suutarille.

Jeanne Dielman vastaanottaa miesasiakkaita makuuhuoneeseensa.

Termoskannusta kuppiin kaadettu kahvi maistuu pahalta. Jeanne Dielman tutkii, onko kyseessä paha kahvi vai siihen sekoitettu, mahdollisesti pilaantunut maito.

Jeanne Dielman keittää perunoita ja valmistaa joka ilta illallista itselleen ja pojalleen. Illallisen jälkeen käydään kävelyllä.

Romahdus on vääjäämätön.

Elokuvaa pidetään feministisenä. Mutta tekeekö elokuvasta automaattisesti feministisen se, että siinä kuvataan naisen elämää?, Chantal Akerman aiheellisesti kysyi.

Voguen kanavalta löytyy runsaasti kuluttamiani ihonhoitorutiinivideoita. 73 questions -videot ovat hassuja, erityisesti se, jossa on Nicole Kidman. Ja ne kaikki James Cordenin hupivideot.

En ole tajunnut YouTuben voimaa ennen koronakaranteenia. Musiikinkuuntelukanavana se on minusta aina ollut ankea. Olen vuonna 1989 syntynyt dinosaurus, ja kirjoitin tämänkin postauksen ensin kynällä paperille. Nyt silmänikin tajuavat YouTuben voiman.

Yhtäkkiä kiinnostaa ihan helvetisti, mitä ihmiset a) syövät päivän aikana, b) kantavat laukuissaan.

Uutiskatsaus

Hyvää iltaa.

Olen ilokseni saanut viime päivinä paljon sähköpostia. Perjantaina julkaistiin artikkelini nykyklassisen musiikin näennäisestä tunteettomuudesta ja konserttien jäykästä tapaetiketistä Ylen Kulttuuricocktailissa. Sen tiimoilta olen saanut kannustavaa ja keskustelevaa sähköpostia, mikä on lämmittänyt sydäntäni ja mieltäni erittäin paljon. Olen käynyt keskustelua artikkelista lähinnä sähköpostitse. En ole varsinainen somehai.

Olen kuullut mediapampusta, joka ei luota toimittajiin, jotka eivät ole Twitterissä. Ymmärrän häntä täysin. Minun on vaikea luottaa ihmisiin, jotka eivät juo kahvia.

Artikkelin herättämä keskustelu on sisältänyt monenlaisia näkemyksiä, ja se on mahtavaa. Yhdessä jutussa (yhdessä!) olen kuitenkin ollut auttamattoman urpo. Rajasin artikkelissa tunteen välittyvän musiikissa melodian kautta. Jotkut kommentoivatkin, että harmonia on se, jonka kautta tunne välittyy heille.

Ihan oikeasti: en ole koskaan ajatellut niin. En koskaan! Miten monta vuotta sitä yliopistoa pitäisi käydä, että tajuaa tunteen voivan välittyä myös harmonian kautta? Vastaus: ei yhtään! Mene kylille! En edes tajua, miksi tunnen itseni näin idiootiksi, mutta tunnenpa kuitenkin.

Sitten seuraaviin aiheisiin. 

Olen vuoden ajan kuunnellut julkkisjuorupodcast Tuplakääkiä, jota vetävät Musla-nettijulkaisuakin tekevät Kirsikka Simberg ja Enni Koistinen. Suosittelen Tuplakääkiä lämpimästi kaikille. Sitä kannattaa kuunnella jo viihteen tähden, mutta olen huomannut ohjelman arvon myös medianlukutaidon oppituntina.

Jos aiemmin internetissä olisi ollut uutinen, että maapallo on litteä, ja pyöreä maapallo on vain Beyoncén ja Jay Z:n salaliitto, olisin ajatellut, että AI MITÄ OIKEESTI!? Mutta Tuplakääkiltä olen oppinut, että sellainen uutinen olisi ns. mediatemppu. Tai ei mediatemppu, vaan valeuutinen.

Julkkisten mediakäyttäytymisestä voi kuulla Simbergiltä tarkkanäköistä analyysia. Miten raha puhuu koneiston takana, ja miten maailmanluokan tähdillä ja lopulta minullakin on ihan samanlaiset tavoitteet elämässä: saada lisää seuraajia.

Kim Kardashian Westillä on 169 miljoonaa seuraajaa Instagramissa. En ole yksi heistä. Oma saldonikin on toki kertynyt. Instagram-seuraajia on tällä hetkellä 183, kun kuukausi sitten niitä oli 162. Arvostan jokaista.

En olisi voinut kuvitellakaan (naiivi kun olen), että jotkut ihmiset ovat kimpassa vain julkisuudessa tehtävän uransa tähden, mutta oh boy – Enni Koistinen kertoo sinulle PR-suhteista KAIKEN. Toimittajakaksikko sanoo perustavansa tietonsa mielikuvitukseensa ja uusimmassa jaksossa he kutsuvat itseään Suomen turhimmaksi podcastiksi.

Minusta ohjelman voisi sijoittaa opetussuunnitelmaan.

Ja sitten vielä oikaisu. Ehdin hehkuttaa Ricky Gervaisin After Lifen toista tuotantokautta (ekaa hehkutan vieläkin), mutta en hehkuta enää. Älkää katsoko sitä. Se on ihan hirveää lässytystä. Ricky Gervais, yritätkö tukehduttaa ihmiset siirappiin?? Meinasin hypätä ikkunasta. Kotona tuon sanominen on hauskaa, sillä asun kellarikerroksessa.

Tosin tämänhetkinen evakkoasunto sijaitsee kolmannessa kerroksessa, joten riski oli todellinen.

Loppukevennys:

Viime viikkoina olen ollut kaksi kertaa laittamassa käsirasvaa hammastahnan sijaan hammasharjaan, mutta havahtunut h-hetkellä.

Kuukauden soittolista: Klasaria karanteeniin (ja yksi jokeri)

Saakeli, että kesti pitkään keksiä mistä tänään kirjoittaisin. Daft Punkin kaikki levyt -projektini on kesken, joten siitä ei ole vielä mitään kerrottavaa. On kuitenkin tiistai, joten kirjoitettava on. Ajattelen usein Paula Vesalan suusta kuulemaani fraasia kyllä sieltä jotain paskaa aina tulee.

Ja tänään ei edes tule mitään paskaa, vaan ihan helvetin hyviä musasuosituksia!

Päätin, että tämä aloittaa myös Kuukauden soittolista -sarja blogiin. Linkit kappaleisiin kappaleiden nimissä (jos ne ei toimi, ilmoittakaa joku pliis!).

Aloin tehdä klassisen musiikin soittolistaa, mutta olen viime aikoina kuunnellut paljon Harry Stylesin Fine Line -levyä ja Seinabo Sein Words-biisiä repeatilla töiden taustalla. Nick Draken Pink Moon sopii tähän tarkoitukseen myös – olen kirjoittanut suurimman osan näistä postauksista sen tahdissa. Drake ei vaadi mitään. Michael Kiwanukan uusin levy KIWANUKA on kans kampetta, kuten sanotaan. Jos valitset siltä yhden biisin, valitse Hero.

Klasarisuositukset karanteeniin (ja yksi jokeri):

Nico Muhly: Move (2017)

Liikkuu painavasti eri tunnetiloissa yhdellä soittimella (piano) 2 minuutin ja 35 sekunnin ajan. Jos on vain sen verran aikaa, suosittelen käyttämään sen tämän kappaleen kuunteluun.

Dmitri Shostakovits: Jousikvartetto no. 4, op. 83 D-duuri (1949)

En välittänyt pitää listaa nykyklasarissa, joten tässä lempijousikvartettoni IKINÄ. Ensimmäisessä osassa on selviä heavy metalin ensiaskelia, paholaisen viulut vinkuvat kuin kimalaiset ikkunaruutua vasten. Toisen osan tunne velloo sydäntä särkevänä rintalastan alla. Ihan kuin melodioilla olisi sanat.

Anna Meredith: ANNO Four Seasons by Anna Meredith & Antonio Vivaldi (2018)

Aivan järkyttävän kaunista musiikkia. Taju lähtee! Ihan kuin olisi lentokoneessa kuulokkeet korvissa samalla kun tuijottelee pilviä. Niin ilmavaa.

Liisa Hirsch: Mechanics of Flying (2016)

Lattialle makaamaan ja tämä soimaan. Ihan oikeasti kuulostaa lentokoneelta.

Matilda Seppälä: MENO

Hienovarainen ja intuitiivinen. Menee koko ajan eteenpäin, vaikka on staattinen – ja vasta tämän kirjoitettuani älysin, että kappaleen nimihän on tosiaan MENO. Rauhoittava riitasointisuudessaankin. Seppälän musameininkejä kannattaa pitää muutenkin silmällä. Minä ainakin pidän.

Backstreet Boys: I Want It That Way (1999)

Miten joku biisi voi olla näin TÄYDELLINEN? Älkäämme unohtako sitä! Bändin tekemä korona-ajan etäversio YouTubessa on hellyyttävä. Ja: tarkoittaako “I want it that way” että haluan sen sillä tavalla vai että haluan sen tuohon/tähän suuntaan? Itse olen aina ollut jälkimmäisessä leirissä, mutta ilmeisesti olen ollut siellä yksin.

Lisäksi:

Pekka Kuusisto oli laatinut loistavan soittolistan Harrison Parrotin sivuille.

Nykyklasaria korviinne saatte lisää toimittamani Klasari2080-ohjelman soittolistalta Spotifysta. Sieltä löytyy myös Klassinen Joulu -soittolista, jossa on jouluisia tunnelmia vain viitteellisesti, joten sen ei tarvitse pelätä vesittävän kesätunnelmia kokonaan.

Ja sanottakoon, että kaikki Klasari2080-jaksot ovat kuunneltavissa Radio Helsingin sivuilla! Niin ikään Aika klassista -jaksot löytyvät kokonaisuudessaan Yle Areenasta.

M I N Ä, bloggaaja

Tämä ei ole mikään jäähyväiskirjoitus.

Bloggaamisen ydin keskittyy kirjoittajan omaan elämään ja ajatuksiin. Henkilökohtaisuus on blogia keskeisesti määrittävä tekijä. Olen kuullut suosittujen bloggaajien, jotka ovat luoneet toimivan ja menestyksekkään henkilöbrändin, sanovan, miten heitä välillä kyllästyttää ottaa kuvia omasta naamastaan. Siis katsoa ja muokata kuvanmuokkausohjelmilla sitä. Omaa naamaa.

Minulla naamaani ei ole näkynyt blogissa juurikaan, ja silti se meinaa kyllästyttää.

On väsyttävää välillä keksiä omaa sanottavaa ja ajateltavaa. Ja miksi alun perin aloin kirjoittaa blogia, oli se, että halusin kaikille ajatuksilleni ja analyyseilleni jonkin ulostamiskanavan. Onnea, tehtävä suoritettu! Ja täytit toissapäivänä 31.

Tämä on myös asia, joka minut on bloggaamisessa yllättänyt. Että ei minulla niin paljoa olekaan koko ajan asiaa. Toisaalta, kyllähän sitä aina saisi jonkun sepustuksen aikaiseksi vaikka kahvinkeitosta – mikä on yksi elämän tärkeimmistä asioista – mutta pitäisikö sitten blogin nimi olla vain “muusta”?

Ei.

Joskus voisi olla kivaa olla uutistoimittaja. Olisi valmiiksi annettuina muiden elämien tapahtumat ja sattumukset, joista kirjoittaa. Että hei, olen tänäänkin ajatellut paljon asioita, mutta ne ovat niin randomeita että ne eivät kiinnosta melkein itseänikään. Mutta SEN SIJAAN

Oletteko katsoneet Ricky Gervaisin After Life -sarjaa Netflixistä? Päähenkilö on töissä pikkukaupungin paikallislehdessä, jonka toimittajat käyvät ekstentristen paikallisten luona tekemässä juttuja heidän eksentrisistä elämäntyyleistään. Koululainen, joka soittaa nokkahuilua sieraimillaan. Arrogantti sovinistiterapeutti, joka kesken terapiasession käy elämänsä sotaa Twitterissä. Toimituksen sihteeri, joka on vain käsittämättömän suurisydäminen naiivi höpsötys, että hellyyteen meinaa kuolla.

Lempparini on heebo, joka on kerännyt asuntonsa täyteen kaikkea maailman paskaa. Siis ihan oikeasti: kerännyt vaan kaikkea ROINAA! Tyyppi elelee tavaratungoksen keskellä ilman että mahtuu kääntymään ja painostaa toistuvasti toimittajia tekemään etusivun jutun itsestään. Ja se postinkantaja, joka lukee kaikkien kortit…

Kaunokirjailijanakin pitäisi keksiä juoni, jos muuten pääsisikin muiden ihmisten päiden sisään. Voihan sitä uudistaa romaanin muodon ja olla kirjoittamatta mitään juonta. Olen kuullut sinusta, Rachel Cusk.

Ehkä se on niinkin, että tv-sarjat, elokuvat, lukeminen, kirjoittaminen, kolmen ihmisen ka… Ehkä voisin kirjoittaa karanteenikokemuksista? Eristyksissä nautittavat kulttuurituotteet eivät ylläpidä viriiliä aivotoimintaa sitten kuitenkaan samalla tavalla kuin aktiivinen, liikkuva elämä, joka sisältää kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa. Siinä se.

Olen miettinyt sitä sanontaa, että vähemmän on enemmän. Ja miten se rokkari sanoi, että less is NOT more, MORE is MORE! Tajuan logiikan, mutta se on aina häirinnyt minua.

Kun asioita on vähemmän, ne vähäiset asiat saavat enemmän tilaa. Enemmän on lukumääräisesti enemmän asioita, mutta yksittäisillä asioilla on vähemmän tilaa. Eli vähemmän on enemmän niitä asioita, joita on.

Ajattelin asiaa viime lauantaina irrotellessani hiusharjasta hiuksia vessanpönttöön.

Kerroinko muuten, että näin Esko Valtaojan kävelevän yksi ilta metron portaissa aivan muina Esko Valtaojina, enkä uskaltautunut mennä hihkaisemaan että hei, se olin minä joka silloin kysyi itsereflektiosta? Uutinen: en uskaltanut. Mutta terveisiä.

Kenellehän sitä seuraavaksi lähettäisi sähköpostia. Ideoita?

Ps. Blogilla on nyt oma facebook-sivu! Sieltä kun käytte tykkäämässä/seuraamassa, saatte heti tiedon uudesta postauksesta. Tämä onnistuu myös seuraamalla meitsin instagram-tiliä @anneteikari.

Ja jos tuntuu siltä, että joku kirjoitus kolahti, voi näpäyttää pikkusydäntä kirjoituksen lopussa. Siitä tulee niin hyvä mieli! Tietää, että sielläkin puolen ruutua on elämää. Kiitos <3

Murhaaminen ja tupakanpoltto

Tiedättekö sen tunteen, kun jotain elokuvaa katsoessa pitää välillä laittaa kuva pauselle ja puhallella? Toivoin, että Kummisetä I jatkuisi ikuisesti ja pääsisin ensikohtauksen hääjuhliin mukaan. Joistain elokuvista tietää ensimmäisten kahden minuutin perusteella, että rakastaa sitä.

Karanteenipääsiäiseni käsitti Francis Ford Coppolan Kummisetä-elokuvat. Yksi per päivä.

Elokuvista on tehty monta väitöskirjaa, ne on käännetty ylösalaisin lehtiartikkeleissa, analyysi analyysin perään. Viime vuosien haastatteluvideoissa näyttelijät muistavat enää anekdootteja sieltä sun täältä kuvauksista. Silti haastattelut pitkittävät hetken aikaa tarvetta olla osa Corleone-suvun elämää.

Ensimmäisen Kummisedän katsottuani lähetin ystävälleni kiihkeän ääniviestin, jossa kerroin TAPPAVANI KAIKKI, jotka ovat KOSKAAN SANONEET PAHAA SANAA VITO CORLEONESTA!

Niistä elokuvista on ihan hirveän vaikea kirjoittaa mitään. Ne pitää kokea. Minullekin oli hoettu, että ”sun pitää vaan kattoo ne”. Aion laittaa elokuvateattereihin toivomuksen, että niiden taas avauduttua trilogia voitaisiin näyttää oikealta valkokankaalta. Rivieraan lähetin jo viestin.

Ennen joulua katsoin Martin Scorsesen The Irishmanin ja vastikään Gangs of New Yorkin. Viimeksi mainittu ei sinällään kerro mafiasta, vaan New Yorkin alamaailmasta 1800-luvulla, mutta samaa jengitappelua sekin on. En voinut välttyä vertailulta, miksi Coppolan mafiaelokuvat toimivat niin paljon paremmin.

Juttelin The Irishmanista oman kummisetäni [sic] kanssa alkuvuodesta ja hän oli tykännyt elokuvasta. Kysyin, että mistä elokuva hänen mielestään kertoi. Hän sanoi, että no vanhenemisesta ja lojaaliudesta ja vallasta luopumisesta. Olin ihan että mitä what, missä välissä? Scorsesen elokuvissa olen vartin jälkeen pihalla siitä, miksi joku tyyppi seuraavaksi ammutaan. En myöskään elokuvaa katsoessa tajunnut, että ”I heard you paint houses” oli koodikieltä sille, että ”kuulin että tapat ihmisiä palkkaa vastaan”. The Irishmanissa kiinnostavimmat kohtaukset – DeNiron henkilöhahmo keskustelemassa tyttärensä kanssa menneisyydestään tai papin kanssa katumuksesta – kestivät yhteensä ehkä 2 minuuttia. Ehkä en vain ole kohderyhmää.

Coppola kuvaa mafiakulttuuria ja sen vaikutusta henkilöhahmoihin. Henkilöiden kehittymiselle jätetään fyysisesti aikaa. Ei kerrota vain tarinaa, vaan ihmisistä. Kostamisen perinteestä, joka kasaantuu sukupolvelta toiselle. Hahmot ovat olemassa omanarvontuntoisina, joiden voi kuvitella jatkavan elämäänsä elokuvan päätyttyäkin. Näytetään kokoontuneet ihmiset, ajankuvaa. Jos kyseessä olisi orkesteri, kapellimestari antaisi tilaa tilanteille kehittyä yliohjaamatta. Tai siltä se luontevuus ja uskottavuus näyttää, ehkä siksi, että kaikelle on osoitettu oma paikkansa.

Coppola joutui taistelemaan visiostaan tuotantoyhtiön kanssa, joka ei luottanut näyttelijävalintoihin. Al Pacino ei vielä silloin ollut tunnettu kuin teatterilavoilta ja Coppola sai tehdä kynsin hampain töitä pitääkseen haluamansa näyttelijät. Marlon Brandoa epäiltiin myös. HUH HUH. No mutta on olemassa myös vähän mistään tiennyt levy-yhtiö, joka käännytti Beatlesit oveltaan, koska ”kitaravetoinen rock” oli kuulemma aikansa elänyttä. Että näin.

Halulle syöpyä elokuvan sisään on varmasti olemassa oma tutkimustermi. Tiedätte varmaan, että Gilmoren tyttöjä katsoessa pakastepitsat, viinerit ja kahvi alkavat vaikuttaa aivan käyvältä jokapäiväiseltä ruokavaliolta. Mad Menissa viski ja tupakka ja avioliiton ulkopuoliset suhteet. Kummisetä II:n väliajalla kävin tupakalla. Sisäpihalla ei saanutkaan polttaa, joten menin sisäpihan takaiselle pienelle kujalle graffitimaalausten viereen. Ja voi pojat, siinä oli tunnelmaa. Pimentynyt ilta, tihkusade… Tosin poltan enää kaksi kertaa vuodessa ja parien henkosten jälkeen aloin voida pahoin, joten se siitä tunnelmoinnista. House of Cards oli kanssa jokunen vuosi sitten aika intensiivinen kokemus. Luulin jossain vaiheessa ihan oikeasti herääväni seuraavana aamuna Claire Underwoodina.

Kun ystäväni kysyi viestillä osoitettani Kummisetien ollessa ns. käynnissä, olin varma, että hän on lähettämässä palkkamurhaajia ovelleni. Mutta toistaiseksi – hengissä ollaan.

Suositus: Musiikista ja ilosta

Coldplayn uusin levy Everyday Life yllätti rentoudellaan. Kahteen edellislevyyn verrattuna, joilla on ollut keskimäärin kaksi stadion-laulatusta (joita olen rakastanut) ja loput jotain, mitä en ole jaksanut kuunnella, tämä viimeisin kuulostaa paluulta Coldplayn ytimeen.

Olisi kiinnostavaa vähän analyytsata, mistä harmonioista ja intervallihypyistä tyypillinen Coldplay koostuu. Mutta emmä ole jaksanut semmoista tehdä. Everyday Lifelta kuuluu musiikintekemisen ilo ja Coldplaylle ominainen sympaattinen reippaus. Tai siis kun Chris Martin on niin sympaattinen ja reipas. Mulla ei taaskaan ole mitään käsitystä, mistä kappaleet kertovat, koska en juurikaan kuule musiikissa sanoja. Voisin sanoa, etten kuuntele, mutta tämä jakaa ihmisiä. Jotkut kuulevat sanat aina etualalla. Minun pitää katsoa ne erikseen, mutta pelkään, että sanat pilaavat omat tulkintani musiikista. Niinkin on käynyt ja ikuiset traumat.

Everyday Lifesta kuuluu asenne: ”tehään näin, koska tää tuntuu hyvältä”. Siinä on jotain vastaansanomatonta. Biisit ovat verrattain lyhyitä ja rakenteiltaan keveitä. Pidän pirstaleisuudesta. Jokainen kappale on perusteltu ja tärkeä, mutta itse asiassa levykokonaisuudesta erillään ne toimivat aika orvosti, mikä on monille nykyisille poplevyille harvinaista. Yhdessä biisit muodostavat itseään suuremman tarinan; vähän kuin universumi! Joistakin kappaleista tulee herttainen olo: ”voi että, te halusitte tämmösenkin tehdä”. Humaani levy.

Chris Martin laittoi minulle sitten juuri viestiä, että hi Anne, hope you’re doing fine and staying safe during these strange times. I was wondering if you could just mention our Tiny Desk -concert in your blog?

Sure!

Jos siis kaipaatte vilpitöntä iloa ja piristystä karanteeniinne, tässä Coldplayn Tiny Desk -keikassa sitä piisaa! Musiikin iloa. Ne stadion-laulatukset toimii upeasti musiikkitoimittaja Bob Boilen työpöydälläkin, joka on Tiny Deskien isäntä. Niissä laulatuksissa on jotain kohottavaa. Ja excuse me taustakuoro, MITÄ LAULAJIA! Kylmistakuu 100%. Mainokset vähän häiritsee, mutta ei niin paljon mitä yleensä. Jotenkin sitä on niin leppoisalla tuulella tätä videota katsoessa.

Tiny Deskissä esiintyy artisteja Stingistä ja Harry Stylesista Florence + the Machineen. Kandee siis selata josko sieltä pulpahtaisi oma suosikkikin!

Teikarin Anne karanteenista hei

Tämän viikon pidän taukoa varsinaisesta bloggaamisesta. Aivosumu on täällä, mutta totean, että kaikista tärkeintä on nyt yrittää pitää itsestä huolta. Öljyä ihoa, syö, juo, nuku, liiku vähän, katso elokuvia, syö karkkia. Lue. Älä lue. Tee töitä, jos niitä on. Jos ei, pyydä jostain rahaa. Ylihuomenna jännitän apurahapäätöstä. Tai siis, jännitän sitä jo nyt.

Sen sijaan ohjaan teidät viime viikkoiseen postaukseen Ylen sivuille, jonka kirjoitin Aika klassista -ohjelmasta. Ohjelmaa voi kuunnella taas tänään klo 21 Yle Radio 1:stä. Haastattelussa Gabriel Kahane ja Pekka Kuusisto musiikinteon rajoista ja rajattomuudesta. Se oli nasta juttu tehdä!

Juttu löytyy täältä: Aika klassista

Lempeyttä karanteeniin.