Ajatella

Ajatella, sitä on joskus voinut istua toisen vieressä kirjastossa kymmenen senttimetrin etäisyydellä. On halailtu tuntemattomia ja kätelty tietämättä, milloin viimeksi he pesivät kätensä. Olivatko he tyhjentäneet kauppojen hyllyt vessapapereista. Yhtäkkiä kohtaukset, joissa henkilö aivastaa televisiossa ilmaan eikä hihaansa, näyttävät edesvastuuttomilta. Tai kun joku hieraisee naamaansa – tiedätte mitä tarkoitan…

Näin sitä muistelee kolmen viikon takaista elämäänsä kuin auvoisia menneitä aikoja. ”Kai tälläkin on joku saatanan tarkoitus”, ystävä tuhahti. Tiedän, että monille tilanne on raastava ja ahdistava, mutta myönnettäköön, että suht terveelle introvertille kansallinen karanteeni on myös hyvin rauhoittava. Ei tarvitse potea sitäkään vähää huonoa omaatuntoa, että haluaa olla kämpillä yksin.

Haluaisin pestä pois tämän apokalyptisen vainoharhan ja kertoa ihan vain siitä, että Helsingin kaupunginorkesterin konsertti perjantaina kolme viikkoa sitten oli ohjelmistoltaan aivan mahtava: Mendelssohn – Mendelssohn – Sciarrini – Wennäkoski – Mendelssohn. (Jos nämä olisivat kortit pokerissa, kuinka kävisi?)

Ensinnäkin: tykkään Mendelssohnista. Jo pelkästään Mendelssohnin nimi – Mendelssohn – tuo mieleeni Diorin kukkamekot. Kepeää, makeaa, romanttista, pompöösiä, kuin kesäinen keto tursuamassa terälehtiinsä asettuneita hattaraisia värejä. Googlettakaa: Dior flower dress. Siitä on kysymys.

Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoiton, jos minkä, soidessa voi kuvitella itsensä Diorin kukkamekossa eksymään ranskalaisen linnan labyrinttiseen puutarhaan kuin Marie Antoinette!

En tehnyt konsertin jälkeen mitään muistiinpanoja, mutta muistan lukeneeni käsiohjelmasta, että viulisti Ilja Gringoltsilla on kolme tytärtä, ja että hän pysyttelee mielellään parrasvalojen ulottumattomissa konserttien ulkopuolella. En tiedä, mitä tekemistä sillä on minkään kanssa, mutta Gringolts suorastaan vuodatti säveliä Mendelssohnin viulukonsertossa pitkin soittimensa kantta.

Kapellimestari Olari Eltsistä en ottanut ensin lainkaan selvää, onko hän lintu vai kala. Ilmeisesti ihminen, joka heräsi täyteen loistoonsa Salvatore Sciarrinon Allegoria della nottessa. (Yön allegoria, onko mitään runollisempaa?) Sciarrino asettelee lukemani mukaan usein teoksiinsa klippejä muilta säveltäjiltä. Allegoria della nottekin alkoi Mendelssohnin viulukonserton ensitahtien sykähdyksillä. Hätkähdin ensin, että ovatko kaikki niin sekaisin, että he unohtivat juuri äsken soittaneensa Mendelssohnin konserton. Sitten tajusin – read the fucking manual – Sciarrino sämplää Mendelssohnia. Se oli mahtavaa. Ja Elts taitaa olla nykäriin kallellaan.

 Yön allegoriassa läpi teoksen soi tehdashallien hurina, kuin ilmastointi olisi pysynyt päällä koko ajan. Siis urbaani yö. Lyömäsoittaja hiveli pystyyn asetettua suurta peltiä. On lumoavaa katsoa, kun ihmiset tuottavat fyysisesti ääniä, jotka luovat oman kokonaisen maailmansa. Sitä vain nojautuu eteenpäin ja seuraa tilannetta – mitä tapahtuu. Se on p a r a s t a. Ja ne hassunkuriset trumpettirepliikit veivät Aristokattien yöhön vuoteen 1994.

 Olen katsonut Youtubesta muotitoimittaja Alexa Chungin videoita. Hän on tyylitoteemieläimeni. Onko täällä muita Chung-faneja? Haluaisin Chungin tavoin New Yorkiin tekemään dokumenttia mutta muodin tulevaisuuden sijaan amerikkalaisesta minimalismista. Kiertäisin Philip Glassin huudeja Villagessa ja olisin ihan ytimessä.

Blogatessa kaikki sanottava muuten muuttuu hyvin herkästi korniksi ”hyvän olon” sloganeiksi. Miksi niin on? Tämä on vaikea laji. Asiaa käsittelee mainiosti Silvia Hosseini (kirjallinen toteemieläimeni) esseekokoelmassaan Pölyn ylistys, jonka omistan sidottuna kansiinsa väärinpäin. Joululahja veljeltä.

Viimeisenä konsertissa kuultiin Mendelssohnin ensimmäinen sinfonia, jonka aikana ajattelin vain, että oispa kaljaa. Ennen sitä soitettiin Wennäkosken Verdigris, mutta muistan siitä vain Wennäkosken kumarruksen. Biisin aikana kävin jossain katon yli kohoten.

Nyt olen Temptation Island -koukussa ja väsynyt, koska menin viime yönä nukkumaan kahdelta. Aamulla heräsin kahdeksalta, kun työeläkevakuutusyhtiöstä soitettiin, että onneksi olkoon uudelle yrittäjälle. Vastasin, että kiitos ja palataan myöhemmin. Anne Teikari Tmi palveluksessanne.

Aika klassista

Viikon päästä tiistaina 31.3. alkaa uusi, nykyklassisen musiikin ohjelmani. Kanava on Yle Radio 1. Ohjelman nimi on “Aika klassista” ja kellonlyömä ohjelmalla 21:00. Eli “Aika klassista” tiistaisin 31.3. alkaen klo 21 Yle Radio 1 ja sen jälkeen Yle Areenassa. Jaksoja pyörii yhteensä viisi.

Minua pyydettiin tekemään tätä ohjelmaa. Olen siitä todella ylpeä. Tiedossa on syväsukelluksia klassisen musiikin kulisseihin. Ensimmäisessä jaksossa pyörin Musiikkitalossa Radion sinfoniaorkesterin konsertissa konserttireportterin toimessa ja höpöttelen nauhuriin omiani konserttitunnelmasta, ihmisten pukeutumisesta, soitettavasta musiikista sekä mitä pidän Musiikkitalosta (pidän paljon). Lisäksi käsiteltäviä aiheita ovat kuoromusiikki, pelimusiikki, kollektiivinen säveltäminen sekä helmikuussa Hesoissa vierailleen newyorkilaismuusikko Gabriel Kahanen haastattelu musiikinteon rajoista ja rajattomuudesta. Kaikissa jaksoissa ensimmäistä lukuunottamatta on haastateltavana aina joku huippuluokan tyyppi! Pelimusiikista pelisäveltäjä Salla Hakkola, kuoromusiikista kuoronjohtaja Kirsi Kaunismäki-Suhonen, kollektiivisesta säveltämisestä säveltäjä Lauri Supponen.

Ai saakeli, minua ärsyttää erityisesti somessa työskentelevien ihmisten “hahaa, jotain jännää on tuloillaan, mutten kerro, mitä” -postaukset kuukausi ennen kuin mitään on tuloillaan. Ketä helvettiä kiinnostaa venailla jotain uutista viikkotolkulla!? Siksi en ole maininnut tästä mitään, vaikka jaksot on nauhoitettu jo etukäteen sen tähden, että minun piti olla tähän aikaan kirsikankukkien alla Japanissa. Finnair lentää toistaiseksi viimeisen kerran Japaniin ylihuomenna.

Kyselin tutuilta ja tuntemattomilta, mikä olisi uudelle ohjelmalle hyvä nimi. Veljeni ystävä ehdotti ilmeisesti läpällä että “aika klasaria”, josta muotoutui: aika klassista. Olen kehitellyt vakiovitsin (niitä on minulla monta), että jos alan joskus tehdä ohjelmaa metallimusiikista, ohjelman nimeksi tulee tietenkin: “Aika heviä”. Ajattelin myös, että joka kerta kun aloitan keskustelun haastateltavan kanssa, sanon vieraan ensimmäisen vastauksen jälkeen, että “aijaa, aika klassista”. Mutta se unohtui.

Toivon, että tulette taajuudelle ja ohjelmasta olisi iloa karanteeniinne ja muutenkin. Eilen olin itse laittamassa tyhjää uunipeltiä jääkaappiin, että sillä tavalla.

Kuvakollaasi ohjelmasta on valikoima kuvauksista, joissa soi Florence + the Machine. Oli mahtavaa ideoida kuvaukset yhdessä tuottajan ja kuvaajan kanssa, eikä minulla ole sitten teatterinuoruuden ollut noin paljoa meikkiä naamassa. Tuntui ammattimaiselta, kun minulle varattiin aika maskiin. Kuvista alimmainen valikoitui viralliseksi ohjelmakuvaksi. Revin omaa jousikvartettoani.

Aika rankkaa.

Miten kirjoittaa, Julia Cameron?

Tiedän jo, mitä sanoisit: aloita siitä, missä olet. Kirjoita siitä, missä olet ja mitä tunnet.

Olen evakossa asunnossa Kalliossa, joka on väliaikaiskotini oman kotini kylpyhuoneremontin ajan ja kaksi kertaa oman asuntoni kokoinen. Hieno, trendikäs sisustus, erillinen makuutila, ruokailutila ja olohuone. Olohuone. Turkoosit verhot korkeissa ikkunoissa jotka antavat Helsinginkadulle (ihana ilmaisu tuo ikkunat antaa), leveät, vanhan kivitalon ikkunalaudat, joille voisin asettautua kahvin kanssa olemaan kuin OG bloggaaja, mikä kuulosti nyt vittuilulta ikkunalaudoilla istuvia bloggaajia kohtaan, mutta olen vuosia seurannut muutamaa ikkunalaudoilla – ehkä kerran? – istuneita bloggaajia.

Julia Cameronin kirjoitusoppaan bongasin fanittamani Anna Piiroisen Anna palaa, Anna! -blogista. (Hän ei muistaakseni ole istunut ikkunalaudalla.) (Mikä helvetti niissä ikkunalaudoissa nyt muka on?) Suosittelen sydämellisesti lukemaan varsinkin viimeisintä, Annan perheen historiikkia muutosta Hankoon 15 vuotta sitten. Rakastan Annan kirjoittamista, sitä rakkautta kirjoittamista kohtaan, vaikka hän avoimesti siellä omista kirjoitusestoistaan kertookin ja välillä on ollut pitkiäkin postaustaukoja. Minusta se on anarkistista.

Julia, olen lukenut lainaamaani kirjoittamisopastasi Tyhjän paperin nautinto (1998) nyt kuukauden verran ja eilen meni palautuspäivä umpeen. Anteeksi, sinä varauksen tähän kirjaan tehnyt, mutta ei yksi kuukausi riitä tähän kirjaan. Ehkä sinä varauksen tehnyt olet karanteenissa kotonasi etkä lähtisi muutenkaan mihinkään. Vaikka ehkä juuri tämä kirja olisi se asia, jonka tähden olisit valmis matkaamaan kirjastoon ja ottamaan riskin, mutta en suosittele sitä. Myöhästymismaksuihin menevillä ropoillani tuen kirjastolaitosta.

Julia, luin Wikipediasta, että olit pari vuotta naimisissa Martin Scorsesen kanssa 70-luvulla. Teillä on yhteinen tytär, Domenica. Avioliittosi Scorsesen kanssa teki minuun vaikutuksen, myönnettäköön, vaikken edes pitänyt The Irishmanista. Ehkä olinkin vaikuttunut siitä, että Scorsese on ollut noin älykkään ihmisen kanssa naimisissa. Onnea, Martin!

Olin kuvitellut sinut tummahiuksiseksi. Pitkät, kiiltävät, suorat, tummanruskeat hiukset, jotka hulmuavat tuulessa ratsastaessasi tummanruskealla hevosellasi New Mexicon maisemissa. Onkohan siellä aavikkoa? En osaa kuvailla maisemaa siellä. Tiedän vain, mitä näet aamuisin ikkunastasi, koska siitä olen lukenut. Siellä näkyy hevosia, jotka käyvät ikkunasi alla syömässä jotain, mitä hevoset syövät. Ja vuoria. Joskus sataa, joskus paistaa, ja kirjoitushuoneessasi on violetti-valkoraidalliset seinät.

Kun luen, mitä kirjoitat kirjoittamisesta, sydämeni alkaa lyödä hitaammin. Kaikki asettuu paikoilleen. Mutta oppisi täytyy harjoitella joka kirjoituskerta uudelleen. Ne eivät ole tatuointeja, vaikkei tatuointiensakaan viestejä muista vaikka ne olisivat näkyvillä koko ajan. Oppaasi on erityisesti opas kirjoittamisen aloittamiseen, ryhtymiseen. Aloin kirjoittaa tätä kirjoitusta lykättyäni asiaa koko päivän kunnes huomasin, että kello on 20:15 tiistai-iltana. Kirjoitan lisäksi esseetä, josta minulle maksetaan, ja haluaisin, että kirjoituksen tekisi vasen käteni ilman, että huomaisin sitä itse. Haluaisin piiloutua omilta ajatuksiltani. Siksi kai olen hävittänyt teiniaikaiset päiväkirjani, vaikka kadun sitä nyt.

Jos joku keikka jännittää, lakkaan harjoittelemasta. Työnnän asian syrjään, vaikka oikeastaan nimenomaan se kielten raapiminen jousella tai itsensä kuunteleminen nauhalta kaikkine änkytyksineen ja jännittyneine kommentteineen aikaansaa hetkeksi tuntemuksen itsestä kokonaisena. Tiedän, mistä lykkääminen johtuu: uuden oppiminen on joka kerta kolaus egolle. Egoa vituttaa tajuta, ettei ole tiennyt ja osannut jotain asiaa heti syntyjään. Mutta hei, ego – sinä et minua (loppujen lopuksi) määrää.

Julia. Laita soimaan jotain miellyttävää musiikkia, sytytä kynttilä ja varaa aikaa 15 minuuttia. Kirjoita siitä, missä olet, kaikki ajatukset, kaikki tuntemukset. Näin sanoisit. Tai sanoisit, että älä tee kirjoittamisesta itsellesi mitään numeroa: kirjoita liikkeessä, bussissa, kävelyllä, puistossa. Päätä kirjoittaa niin huonosti kuin vain suinkin kykenet. Kirjoittaminen ei odota sinulta muuta, kuin että kirjoitat.

Olin ostanut matkan Japaniin kirsikankukkia katsomaan, mutta nyt ei voi matkustaa mihinkään. Pitää asettautua siihen, missä on. Kiitos Julia.

Uneton

On 6. maaliskuuta klo 01.24.

Jossain, jotenkin. Miksi näitä sanoja käytetään? Ne eivät vastaa kysymyksiin missä ja miten. Jossain on kaikkialla ja ei missään samaan aikaan. Jotenkin… miten? Käytän tuota sanaa ihan hirveästi, vaikka epätarkkuus vetää leukaperäni kohti niskaa. “Asia”, samaa kastia. Tämä on kiinnostava aihe, mutten jaksa pohtia sitä nyt enempää. Senkö takia kaikki on niin epämääräistä? Epämäärä on määrä, jolla ei ole mittaa.

Käräytin tofut pannulla tänään. Edellinen uunini oli nimeltään Käräyttäjä. Pyykit kuivuvat sekunnissa, sillä kotonani on lämpöä arviolta 167 celsiusastetta minusta riippumattomista syistä. Vielä mietin, miksi valvon.

Olikohan Jörn Donnerin lempinimi Jördis?

Kun luen Sally Rooneya, alan kirjoittaa mielestäni paljon paremmin. Muusa! Vai pöllinkö vain? (Kemissä tupakkaa sanottiin pölliksi tai pöleksi, moido.) Haluaisin Rooneyn selostamaan elämääni non-stopina korvanapista ja samalla Jim Jarmuschin Paterson (2016) pöyrisi 3D:nä reaaliaikaisesti virtuaalilaseista – eli elokuvaa näyteltäisiin koko ajan, hahmot eläisivät elämäänsä rinnallani, Adam Driver olisi valjastettu Patersoniksi loppuelämäkseen. Eettiset ongelmat tähän liittyen ratkaistaneen vuoteen 2050 mennessä.

Mitä osaa todellisuus näyttelisi taiteilijoiden selostamassa elämässäni? Mitä osaa todellisuus näyttelee, kun joku kuvaa jatkuvalla syötöllä syömistään ja lenkkeilyään internetiin?

Vuonna 2050 olen 61-vuotias. Harmajampi, mutta rautatanko keskelläni vahvempi kuin nyt.

Luen Eeva Kilven Sinistä muistikirjaa (2019), mutta Siri Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa (2012)… Luovutin. Ohuessakin kirjassa voi olla liikaa sanoja.

Postinjakaja lompsii portaissa. Saan lauantaihesarin ylihuomenna.

Nyt nukahdan.

Häpeä on hyvä tunne

Ainakin siten, mitä se tunne voi kertoa meistä.

Puhun häpeästä, jota kannetaan omista tekemisistä. Nolotuksesta, kömmähdyksistä, kuvitelluista vääristä sanoista, joita kukaan ei ole edes kuullut.  

On ollut aika paljon tekemistä. Olin jo hilkulla siirtämässä tämän postauksen kirjoittamista ensi viikkoon, mutta kun olen päättänyt julkaista tiistaisin, olen päättänyt niin. Kahden viikon postaustauon jälkeen ajattelisin kuitenkin olevani epäonnistunut ja miettisin, että mitä vitun järkeä jossain blogissa. Lähdettä on ruokittava.

Minulla on tosi kiva kummisetä, jolta sain järjestelmäkamerankin lainaa, kun hän luki (ja näki), että blogissani on paskat kuvat. En ole vielä ehtinyt perehtyä sen käyttämiseen, joten tuossa on vielä kerran puhelimella otettu kuva eiliseltä kävelyltä Kruununhaassa, joka luultavasti ei liity aiheeseen mitenkään. Mutta nuo värit! Tietenkin ne terävöityisivät järkkärillä.

Viikko sitten sunnuntaina kävin Ruusu open mic -lavarunousillassa laulamassa yhden laulun. Laulun nimi on Miten voi kuunnella sydäntään. Sain raikuvat aplodit, kaikki saa!, ja littipeukkuja. Olin otettu ja nolona. Esiintymisen jälkeen menin ostamaan Lidlistä illallista (hortoilin hyllyjen välissä) ja olisin halunnut kääriytyä pieneksi paketiksi maitopurkkien sekaan. Minulla oli myös kova nälkä.

Oikeastaan syöksyin Sörkän Ruususta ulos lavarunousillan päätyttyä. Älkööt kukaan jumalan nimessä tulko kiittelemään, ajattelin. Toisena vaihtoehtona pidin pöydän alle ryömimistä odottamaan muiden kaikkoamista.

Kuitenkaan kukaan ei voi ottaa selvää siitä, kuka itse on, jos ei näytä siitä mitään. Mutta en oikeastaan haluaisi, että kukaan ottaisi minusta selvää. Haluan yleensä vain olla rauhassa. Se on ristiriitaista, koska minulla on kuitenkin ihan hemmetisti asiaa ja haluan kertoa sen monille ihmismerille ja mitä on ihmisenä oleminen, jos ei sitä ole muiden kanssa? On surkuhupaisaa, etten ole päästänyt ketään läheisistäni katsomaan esityksiäni. Menen aina yksin. On pitänyt änkyttää ja punastella ensin tuntemattomien edessä, jotta voi paljastaa itsensä lähimmilleen – että tällainen mää nyt sit oon; mitä jos he eivät enää tykkääkään? He ovat sanoneet, että teet niin kuin itsestä tuntuu.

Julia Cameron kirjoitti, että kannattaa kirjoittaa aina sellaiselle ihmiselle, joka ymmärtää vitsejäsi.

Moni lavalle nousevista runoilijoista saattaa aloittaa settinsä sanoilla ”en tiedä yhtään mitä tästä tulee, ”saatan hajota tähän”, ”katsotaan, miten selviän”. Jokainen menee kipeimpien, parhaiden, keskinkertaisten kolhittujen sydäntensä tai surkastuneitten, uudelleen rakennettujen itsetuntojensa kanssa lavalle ja puhuu mikkiin, jotta viimeinenkin ihminen takarivissä kuulisi viimekeväisestä masennuksesta. Jokainen, joka päättää nousta lavalle osoittaa tilan ja paikan olemassaololleen valitsemallaan kielellä. Monikymmenpäinen yleisö kuuntelee. Olen taas illalla matkalla tuomaroimaan lavarunouskilpailuja (olin myöhässä ilmoittautumisessa, jotta olisin päässyt osallistumaan kisaan itse). Tuomaroidessa olen päätynyt siihen, että hyvä lavarunoesitys on sellainen, jossa ei esitetä mitään. Täytyy olla se runo.

Aloin tehdä radio-ohjelmaa en siksi, että halusin tehdä radio-ohjelmaa tai edes toimittajaksi. Halusin jakaa lempibiisejäni muiden kanssa ja opetella jakamaan ajatuksiani suoremmin mitä tutkimusmaailmassa olin kokenut olevan mahdollista. (En ole siinä vieläkään erityisen hyvä, vaan tuppaan muotoilemaan varsinaista kysymystä kiertäviä kysymyksiä. Tuottaja ohjeisti: kysy vaan se kysymys.) Halusin toteuttaa ja haastaa itseäni ja minusta nykyklasariohjelma oli hyvä idea, kuten onkin. En ole kuitenkaan kertaakaan ollut kotonani studiossa ja aina sinne meneminen on hankalaa. On siksi ylisiistiä, että ohjelma saavutti siitä pitäviä kuulijoita. Että on muodostanut jonkin yhteyden. Se on parasta, mitä tiedän. Mutta jos olen hankkimassa sinulle taloa merenrannasta tai Pariisin-matkaa kehuttuasi ohjelmaani, se johtuu siitä, etten ole hyvä vastaanottamaan kehuja vaan kuvittelen olevani sinulle siitä jotain velkaa.

Kehujen ja kiitosten vastaanottaminen on vaikeaa, jos on vaikeaa käsitellä omaa onnistumista tai menestymistä. En ole Beyoncé enkä edes Vesala, vaan Anne Teikari, mutta on blogillani kuitenkin enemmän lukijoita kuin minulla on lähisukulaisia.

Äitinikin on ollut ihmeissään, kun hänen lapsensa puhuu radiossa asiantuntijana. Ylpeä ja iloinen, mutta vähän ihmeissään. Että minun lapsi. Kyllä äiti.

Sitä pelkää kaikenlaista, että mitä jos on vahingossa Kiittämätön tai – luoja paratkoon – Itsekeskeinen. Kaikki itsensä luova toteuttaminen on itsekästä, mutta ilman sitä ihminen on mitä luultavimmin hyvin onneton. Mikä lääkkeeksi? Hei kiitos, mua hirvitti mutta se oli tosi hienoa/oon tyytyväinen/ihana kuulla. Koska aina on, enkä muuten nousisi koskaan lavalle tai kirjoittaisi yhtään mitään.

Mainitsin kerran hyppääväni nauhoituksen jälkeen studion 5.kerroksesta alas katuun, mihin kollega sanoi, että ”no, tuo on yksi tapa suhtautua asiaan”. Kaikkia hävettää.

Se hyvä juttu on, että häpeä avaa oven johonkin minkä on päästävä ulos. Ehkä se on peitelty totuus itsestä. Sitä sanotaan, että jos hävettää, on tehnyt jotain oikein. Ei itsensä paljastaminen helppoa ole.

Ystävä nimeltä Vesa

Minulla on ystävä nimeltä Vesa. Hän on hauskin ihminen mitä tiedän. Vesalla on Vesa-show, joka ”jatkuu niin kauan kuin on yleisöä”, kuten hänen lapsuudessaan on keksitty. Siinä Vesa esittelee muun muassa imitointitaitojaan, yhden miehen sketsejä ja ällöttävimpiä ilmeitään samalla, kun yleisö saa nauraa selät notkollaan. Toivon hänen tällä konseptilla joskus perustavan Youtube-kanavan. Se olisi maailman hauskin ja suosituin Youtube-kanava.

Vesa tekee musiikkia. Hänellä on helvetin hyvä maku ja tekee varmaan siksi myös todella hyvää ruokaa. Minulla on ollut onni saada tehdä Vesan kanssa omaa musiikkiakin, josta joskus lisää. Nyt keskitymme Vesaan. Vesalla on tarkka visio kaoottisuudesta.

Vesa soittaa Redder-yhtyeessä. Hän on yksi yhtyeen perustajajäseniä. Vesa soittaa saksofonia, klarinettia, bassoa, kitaraa, rumpuja, pianoa, laulaa ja höpöttää. Redder on helvetin hyvä bändi ja esimerkiksi Spotifysta löytyy heidän neronleimauksiaan albumien muodossa.

Viimeisimpänä Redder on muotoillut neroutensa podcastin muotoon, se on nimeltään romantiikkaa. Se on kaoottinen kokonaisuus ja täysin läjässä samanaikaisesti. Sitä ei moni osaa. Aki Kaurismäen filmit, lännen elokuvat, hämärän harmaat 60-lukulaiset baarien nurkat, violetti satiini, kivinen kerrostalo, sumea auringonvalo keväisin, mielenosoitus Buenos Airesin kaduilla, pieni rakkaudenosoitus sinulta minulle, minulta sinulle, ja paljon kaikkea muuta mitä on vaikea poimia kirjaimiin. Kaiken tämän voi kuulla.

Podcast-sarjaa tulee yhteensä 12 jakson verran, joista nyt kolme ensimmäistä osaa on julkaistu. Ensimmäinen osa Nuoruus… Se hivelee aivojen osia, joista en ole ollut tietoinen. Vie maailmoihin, joista en tiennyt. Mikä tulenkatkuinen samba! Toinen osa Luulot on se rakkaudenosoitus pienellä sohvalla. En tiedä, onko se tarkoitettu niin, mutta minulle se on niin. Kolmannessa osassa Nurkkakomero minut pyydettiin lukemaan teksti, jonka Juho Pääkkönen on kirjoittanut. Se vie sinne kiviseen kerrostaloon. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, miten ammattimuusikot jaksavat soittaa muiden tekemiä biisejä vuodesta toiseen. Mutta kun olen päässyt lukemaan muiden kirjoittamia tekstejä, olen huomannut olevani kunnia-asemassa. Sanat ovat kultaa. 

Tämä oli mainos. Podcast löytyy täältä: www.redder.fi

Elävä orkesteri, musiikki kuollut?

Kun haluaa sanoa jonkin asian, mutta ei viitsi sanoa sitä suoraan, on yleinen läpändeeros kirjoitusten julkaisussa laittaa asian perään kysymysmerkki. Tällöin asia muuntuu väitteestä ehdotukseksi. Eli onko niin, että kaupunginorkesterin konsertissa, jossa soitetaan tuoreimmillaan 170 vuotta sitten sävellettyä musiikkia, orkesteri on elävä, mutta musiikki kuollutta?

Noin yleisesti ottaen olen suurisuinen nykymusiikin puolestapuhuja konserteissa. Minusta on pöyristyttävää, siis pöy-ris-tyt-tä-vää, miten vähän isoissa saleissa soi 2000-luvulla sävelletty klassinen musiikki suhteessa perinteiseen standardiohjelmistoon. Että soitettaisiin musiikkia, jota tehdään nyt – kerran Suomessa ammattisäveltäjien kunta on! Tämä on myös henkilökohtaista: kaikki vähänkään nostalgiseksi tulkittava, aiheuttaa minulle allergisia reaktioita polvitaipeissa. Se on hyvin, hyvin epämukavaa.

Klassisen musiikin rahoitusrakenne aiheuttaa sen, että vaikka kuinka haluttaisiin tehdä uutta ja kivaa, ei ole kuulemma rahaa. Eräskin konserttitalon johtaja sanoi näin. Klassista musiikkia tuetaan Suomen valtion kulttuuribudjetista eniten. Eli rahaa on, mutta miten raha järjestäytyy ja mitkä ovat edellytykset sen saamiseksi, on ilmeisesti se aita. Mene tiedä.

Konsertissa katsoin orkesteria kuin olisin ollut museossa. Näytti siltä kuin puolikuun muodostelmaan asettunut orkesteri olisi ollut lasikuvun alla esittämässä menneitä aikoja. Tämä ei ole vähättelyä tai ivailua, vaan löytämäni kulma, josta saatoin nähdä 200 vuotta vanhan musiikin soittamisen arvon. En osaa vielä sanoa, mikä se on, mutta se on.

Rossinin alkusoitossa kuulin rock’n’rollia. Orkesteri oli mainiossa balanssissa, jossa musiikin elementit oli mahdollista eritellä tarkasti toisistaan: miten jouset jyystivät ja kontrabassot pauhasivat. Kapellimestari Simone Young oli selvästi tekijäihmisiä. Musiikista kirjoittaminen on muuten ihan helvetin vaikeaa, enkä kadehdi tässä tehtävässä yhtäkään kriitikkoa. Ja kukaan tuskin kadehtii myöskään minua musiikkikirjoittajana – jouset jyystivät... Tsiisus.

Miten kapea soitettava säveltäjäkavalkadi on!? Myös naiset ja monet muutkin ihmiset Schubertin, Schumannin ja Rossinin lisäksi sävelsivät jo 1800-luvulla, ennen sitä ja sen jälkeen. Mutta se museaalisuus tulee juuri tästä, että sitä mennyttä musiikkia pidetään niin suuressa arvossa. Eikä siinä mitään, kun olisi muutakin. Emmä tiiä. Onneksi ohjelmistopölytystä tehdään ja siitä keskustellaan nykyään enemmän. Muutos olkoon hidas, mutta tapahtukoon.

Harmittaa, että vaikka rakastan monenlaista klassista musiikkia, konserttitilanteessa näen enemmän valituksen kuin ylistyksen aiheita – jälkimmäiseen sijoittuu poikkeuksetta soittajien taituruus ja heittäytyminen. Mutta ulkoiset järjestelyt, missä ja miten, tekee musiikista etäisen ja yleisöstä yksinäisen.

MUTTA SIIS: Rakastin illan solistia! Daniel Müller-Schott, marry me. Hän soitti kuin olisi laulanut sanoja sellollaan. Robert Schumannin sellokonsertti on kuulemma ollut teos, joka hänet sai lapsena alun perinkin innostumaan soittamisesta. Tämä emotionaalinen side välittyi. Se ilmeiden dramaattisuus…

Väliajalla juotiin viinilasit ja se piti minut juuri ja juuri paikoillani viimeisen sinfonian aikana. Suuret teoskokonaisuudet kuten musikaalit, oopperat ja sinfoniat, usein teatterikin, saavat usein minut pitkästyneeksi. Lakoan kuin maantiejyrän alle, enkä kuule soittajia massiivisen rakenteen alta. Sitten ajattelen vain, että oispa kaljaa. Franz Schubertin 4. sinfonia, myös sinä teit sen.

Konsertissa on kivaa tehdä muutakin, kuin kuunnella musiikkia. Minusta se on hyvin erityislaatuinen tilanne, että istutaan hiljaa kuin patsaat rivissä. Yksi tuttu kontrabasisti nojaili soittimeensa aina kun oli vain mahdollista. Saman tien, kun hänen oma osuutensa oli ohitse, hän hengaili vasten jyhkeää soitintaan kuin olisi ollut lomalla. Ihailin tuota rentoutta, asialliset hommat hoidetaan ja sitten ollaan vaan. Vieressä istuneella herralla oli puku päällä ja lyön vetoa, että hän oli kausikorttilainen. Solisti ja kapellimestari kukitettiin pulskeilla tulppaanikimpuilla. Kerran musiikkilukioaikoina laskimme konsertissa kavereiden kanssa, monellako orkesterimuusikolla oli sormukset vasemmassa nimettömässään. Opimme valtavasti, suosittelen.

Musiikista ja

Kuulen usein olevani rohkea. Teen helposti aloitteita, kokeilen uutta, ja myös sisäisesti haastan itseäni aika paljon. Luonteeni ei anna periksi ennen kuin uskallan perustaa sen blogin, tehdä sen levyn, lähettää sen viestin, tarjota sitä ohjelmaa.

Jos joku muu kuin minä asettaa päiväaikatauluni, olen luultavasti myöhässä joka paikasta. Hoidan tätä yhden ihmisen huushollia kuin paljon huolta vaativaa instituutiota.

Joidenkin mielestä huulipuna ja korkokengät ovat rohkeaa.

Olen tottunut tekemään asiat yksin. Joskus poden siitä huonoa omaatuntoa: enkö voisi olla sosiaalisempi, jakaa enemmän, jaksaa muita ihmisiä enemmän. Joskus ajattelin, että minut on tuomittu tekemään kaikki yksin, mutta ehkä se onkin mun super power.

Tällaisia ajatuksia tulee, kun tulee pakit jostain. Deiteistä, työpaikasta, kun joku juttu epäonnistuu. En jää yleensä niihin kauheasti vellomaan, vaan ajattelen, että sulkeutunut ovi on opastusta seuraavalle. 

Olin viikko sitten yksin keikalla ja kohtasin räikeää seksuaalista häirintää. Aloin järkytyksen jälkeen luoda itsestäni selviytymistarinaa, vaikka sanat kaikuivat päässäni vielä päiviä:

hei kiva mekko.

saanks mä kysyä miks oot pukeutunu siihen?

Anteeksi?

kun oot pukeutunut noin seksikkäästi, et sä tajuu ku tuolta tulee joku mies ja

Runkkausliikkeitä ja viittauksia raiskaukseen.

Anteeksi, en ymmärrä mistä puhut ja käännyin pois.

Mies ehkä ajatteli suojelevansa minua; etten pukeutuisi niin rohkeasti. Mutta suojelisi miltä?

Itseltään.

Menin nostamaan baaritiskiltä käteistä rahaa ostamaani LP-levyä varten. Ajattelin tiskillä vieressä seisoneesta jäbästä, että tuo olisi mun puolella. Baarimikko, sekin olisi mun puolella. En sanonut mitään. Tuossa tilanteessa on ihan järjettömän yksin. Olen itsekin ajatellut, että miks et sanonut sille takaisin. Uskoisiko kukaan?

Se bodattu nelikymppinen mies kännissä pitikin helvetin arvokkaan oppitunnin.

Että miten se vallankäyttö toimii: jos minut raiskattaisiin – hän –, se olisi oma syyni. Pienikin sana riittää. Se tahrituksi tulemisen tunne, kuin joku olisi sylkäissyt rinnoille ja ne tulisi siksi peittää. Oma syyni. Kuin olisin syntynyt suonissa kiertävän paskan kanssa, jolta tuo mies voisi minut hetkellisesti halutessaan armahtaa. Se syvä loukatuksi tulemisen tunne, että arvoani, intimiteettiäni, seksuaalisuuttani, on kiusattu siksi, että halusin pukeutua niin kuin minusta oli kaunista.

Seksuaalista voimaa ja valtaa pelätään. Ehkä mies säikähti omia kiihottuneita ajatuksiaan, tuolla naisella ei saa olla tällaista valtaa minuun, minähän saatan vaikka vahingossa raiskata hänet, minäpä varoitan häntä. Tavanomainen seksuaalihistoriaamme muokannut ajatus: miehen haluista ja himoista on vastuussa nainen. Miten helvetissä siihen on edes päästy? Pukeutuminen mihin tahansa asuun tai ylipäätään yhtään mikään ei vie oikeutta kunnioitukseen ja fyysiseen koskemattomuuteen.

Ihan perseestä, mutta ei se varmaan tarkoittanut sulle mitään pitkäaikaista haittaa.

Se voi olla totta, mutta tämä on myös se ongelma: ahdistelijat eivät tajua, mitä tekevät. Miltä häpäiseminen tuntuu, miten se tapahtuu ja mitä jälkiä se jättää.

Aloin selittää kokemusta päässäni minua opettaneena ja vahvistaneena, jotta voisin kääntää häpeän toisin päin. Tämä kokemus toi samaistumisen tunteen muita naisia kohtaan, osoitti tuen ja solidaarisuuden. Minulla ei ole mitään syytä vähätellä tai selitellä sitä tuskaa, jota muut ahdistellut ja häiriköidyt kokevat. Minulla ei ole pienintäkään syytä olla olematta myötätuntoinen eikä koskaan ollutkaan.

Olin vihainen, että vitun metoo, viisi vuotta sitten en olisi varmaan edes tajunnut koko asiaa. Ja sisälleni olisi jäänyt vain jokin epämääräinen, limaisena liejuna kiertävä tunne, josta olisin syyttänyt itseäni, ja syyllistyneenä omasta häpeästäni olisin mennyt kurssille, joka lupaa vapauttaa sisäisen kuningattareni.

Se ei todellakaan ollut minun syytäni.

Vastaisuudessa koetan rohjeta sanoittaa tilannetta jollekin toiselle, vaikka sille jäbälle baaritiskillä. Ostin levyn, lähdin baarista, portsari oli ystävällinen. Halusin vain äkkiä pois.

Soitin ystävälle, joka sanoi oikeat asiat. Se ei ollut sun syy. Oon tosi pahoillani, että sulle kävi noin. Vittu mikä idiootti. Tulenko käymään, keitetään teetä.

Ensi viikolla kirjoitan sitten siitä musiikista.

Esko vastasi, että

Koska kuvausmahdollisuuteni (paska kamera ja alhainen motivaatio) ovat mitä ovat, päätin, että se on tämän blogin juttu. Yllä kuvan pelastaa kuitenkin taideteos, jota RAKASTAN, ja joka on elämäni ensimmäinen oikea taidehankinta, Piritta Kosken maalaus.

Ihanaa haju- tai partavettä jollain vierustoverilla täällä Oodissa.

Jos päätän keskittyä johonkin yhteen asiaan, otan siitä hirveät paineet ja suhtaudun asiaan kuin väitöskirjaan. Edellisessä tekstissä kerroin kaiken, mitä tiedän ja ajattelen elokuvasta Captain Fantastic, jottei kukaan erehtyisi luulemaan, että olen tyhmä. Kirjoittamisen ilo? Se siitä. Minun pitäisi tehdä asiat aina vähän niin kuin vasemmalla kädellä ja puolivahingossa, vähän kaikkea. Treenaan viulunsoittoakin nykyään mielikuvaharjoitteluna bussissa tai samalla kun katson jotain tv-sarjaa, kun muuten alan puristaa sitä kaulaa. Olen parsinut sukkahousujen reikää kokoon nyt viisi päivää.

Te haluatte tietää, mitä Esko vastasi.

Kysymykseni Esko Valtaojalle kuului, mitä hän tarkoitti itsereflektiolla joulunaikaisessa haastattelussaan Helsingin Sanomissa, ja miksi hän sanoi, ettei usko siihen. Sain luvan siteeraukseen:

Kysymyksesi osuu juuri oikeaan kohtaan. Olen nimittäin käymässä kolmatta kirjeenvaihtoa emerituspiispa Juha Pihkalan kanssa, ja taitamme peistä niin sanotuista eksistenttisistä (tai eksistentiaalisista) kysymyksistä. Juhan mielestä jokaisen ihmisen ihmisyyden ytimessä ovat nämä kysymykset, joita jokainen myös pohtii ainakin yön pimeinä tunteina. Miksi olen olemassa? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi pahuutta on olemassa, olenko MINÄ paha ihminen? Onko kuoleman jälkeistä elämää? ja niin edelleen. Hän nostaa esiin sellaisia filosofeja ja ajattelijoita kuin Kierkegaard, Schopenhauer, Nietzsche, Sartre ja niin edelleen.

Minä taas olen tismalleen päinvastaista mieltä. Loputon jahkailu Jaska Jokusen tyyliin on hedelmätöntä ajanhaaskausta. Siinä se koko elämä kuluu hukkaan muuriin nojatessa ja pohtiessa MIKSI?-kysymyksiä, samaan aikaan kun Ressu tanssii iloisena kedolla.

En pätkääkään usko, että ihminen löytää "itsereflektiolla" mitään oikeita vastauksia elämänsä kysymyksiin, jahkailemalla loputtomiin miksi, miksi, miksi. Paljon parempi unohtaa oma itsensä, tyyliin relaa nyt vittu vähän, ja pohtia MITEN? Miten teen seuraavaksi, miten hoidan tämän ja tämän asian?

Voisin myös sanoa, että en usko minän ja sielun olemassaoloon, vähän myötäillen buddhalaista ajattelua. Tietysti on hyvä tuntea itsensä, pohtia itsensä hyviä ja huonoja puolia. Mutta - kuten itsekin sanoit - ihminen voi jäädä itseään pohtiessaan oman päänsä vangiksi todella pahalla ja hyödyttömällä tavalla. Kannattaa aina välillä katsoa peiliin, mutta ei mennä istumaan kahden peilin väliin ja hukkua siihen itsereflektioonsa.

Aikamoista! Suurkiitos Esko.

Minusta yksi kiehtovimpia asioita Eskon vastauksessa oli se, että tämäkin asia – itsereflektio ja sen mahdollinen hyödyllisyys tai hyödyttömyys – on mielipidekysymys. (Vai onko?) Esko on tätä mieltä, eikä oikeaa tai väärää vastausta ole, vaan ihmiset vain elävät tässäkin suhteessa omien arvioidensa ja arvojensa varassa. Hitto.  

Esko kehottaa katsomaan ympärilleen, olemaan läsnä tässä hetkessä ja tarttumaan siihen – sillä miksi-kysymysten äärellä päätyy varmaan masentumaan, kun vastausta ei ole. Miksi-kysymysten esittäminen ja selvittäminen tuntuu tässä valossa ajan haaskaukselta ja ihmisen egoistiselta pyrkimykseltä selvittää Kaiken Tarkoitus. Ihminenkö olisi maailmankaikkeuden ratkaisun haltija; yksi nisäkäseläin? Hyödyllisempää tanssia Ressun lailla.

Eli jos Eskolta kysytään, miten elää tätä elämää, niin: elä menemään. Ei ole mitään sen kummempaa, kuin tämä todellisuus, jollaisena sen nyt tässä koemme. Ihminen on eläinkunta ihmislajin edustaja, joka on kekassut päänsä menoksi kaikenlaisia sieluja selittääkseen elämää, joka sellaisenaan nyt vaan on niin hervottoman käsittämätön. Onko tarpeen yrittää käsittää käsittämätöntä? Vai onko silloin vain liikaa aikaa? Voisiko ottaa päivät vastaan ja arvostaa niitä sellaisina, kuin ne tulevat eteen?

Oliks tää nyt sitä buddhalaisuutta?

Ja vielä sananen runoudesta.

Loppuvuodesta kävin lavarunousilloissa joka viikko, mutta nyt minua on alkanut jännäkakattamaan lavalle nouseminen. Alkuvuodesta en ole käynyt illoissa kertaakaan paitsi yleisössä. Tänäänkin olen menossa lavarunoutta tuomaroimaan, vaikka oikeasti haluaisin mennä lavalle. Tässä sitten pohdin, että rohkeutta ei itse asiassa olekaan se, että menee sinne lavalle ensimmäistä kertaa ja kokeilee jotain uutta. Rohkeutta on se, että menee sinne lavalle uudestaan, uudestaan, uudestaan, ja uudestaan. Vaikka yleisössä olisi heitä, jotka ovat kuulleet samat jutut aiemminkin. Olen alkanut tavallaan pelätä, että joku oppii tuntemaan minut niiden tekstien perusteella. Silloin ei enää olisikaan kyse runoudesta, vaan minusta.

Silloin on mietittävä, että MITEN menee sinne lavalle, ei että miksi. Happy go lucky.

Oli muuten hyvä, että Klasari2080-ohjelmalle oli viikossa varattu Radio Helsingissä tietty aika, jolloin 60 minuuttia piti tulla minun ohjelmaa. Oli tilanne mikä hyvänsä. Vaikka olisin paskana, ripulissa, pommin alla, parisuhdekriisissä, itseinhossa – 60 minuuttia on tultava ohjelmaa ja se tulee torstaisin kello 19. Olenkin sopinut osakeyhtiö Anne Teikarin pääjohtaja Anne Teikarin kanssa tästä johtuen, että jokainen blogipostaus tulee tiistaisin. Vaikka tiistaisin kello 23.59, mutta tiistaisin. Vaikka olisi jännäkakka.

Palaamme jälleen ensi tiistaina.

Ps. Otettu olin, kun Esko sanoi laittavansa tämän blogin kirjanmerkkeihinsä, ja sanoi, että hänen puoleensa voi aina kääntyä, jos tulee ”hankaluuksia maailmankaikkeuden kanssa”. Aika ihanasti. Onneksi Eskon älylliset palvelut ovat meidän kaikkien käytettävissä.

Kapitalismi, luonto, arvot ja ihminen

Nämä unikeot Oodissa ovat parhaita. Tulee rauhallinen olo, kaikki on hyvin, kun joku tuntematon vetää vieressä sikeitä. Lähtiessäni käymään vessassa olen enemmän huolissani siitä, että joku vie pöydälle jättämäni laskiaispullan kuin tietokoneeni.

Vähän häiritsee tuo puhelimella otetun kuvan tasoero (pöyristyttävä) aiempiin Heli Blåfieldin ottamiin kuviin. Mutta joskus se menee niin, että sanoma ensin, sitten estetiikka.

Päivän aihe on nimittäin Captain Fantastic -elokuva, joka on näyttelijä Matt Rossin esikoisohjaus vuodelta 2016. Tätä analyysia olen muhitellut suoli tukossa, katsonut elokuvan kaksi kertaa, ensin muuten vain ja sitten muistiinpanovälineiden kanssa. On tyhjennyksen aika. Minusta elokuvassa on taiteenlajina pelkkiä plussia: vaikka joku leffa olisi ihan paska, niin sitäkin on sitten kiva vihata, vaikka verenpaine vähän nouseekin. Arvostan. Captain Fantasticia pääasiassa kiihkeästi rakastaa sen pinnallisista puutteista huolimatta.

Enkä voi pidätellä enää: monet sellaisenaan hyvät biisit on sijoitettu elokuvaan tuskallisen banaalisti. Eihän Bachissa sinällään ole mitään vikaa – jesus! – mutta en ymmärrä, mitä helvettiä biisivalinnoilla yritettiin viestiä!??!!?! Kappaleet jäivät harkitsemattomiksi ja häiritseviksi, muusta tarinasta terävänä hyökkääväksi taustameluksi. Nyt tarkoitan nimenomaan jo olemassa olevia kappaleita, joita elokuvaan on sijoitettu, en itse elokuvaa varten sävellettyä musiikkia.

Sanakirjan mukaan banaali tarkoittaa liian tavallista – ja siis joo, nimenomaan!, biisivalinnat toivat tosielämän arjen puistattavan läsnäolevaksi elokuvaan. Minulla kesti monta vuotta, ennen kuin ymmärsin, mitä banaali tarkoittaa. Kuin jotain comfort-osaston tunnepornoa, täydellisen tyylitajutonta. Hyi yrjö.

(On lisäksi ylitsepääsemätöntä, että banaali on yhtä kirjainta vaille banaani.)

Aisaan [sic]. Perheenisä Ben (Viggo Mortensen) asuu kuuden lapsensa kanssa keskellä Pohjois-Amerikan itärannikon Cascadian metsiä erillään ympäröivästä yhteiskunnasta. Elämäntyyli perustuu totaaliselle luonnonläheisyydelle ja itsenäisyydelle ulkomaailman kapitalistisista ja materialistisista arvoista. Perheen äiti Leslie (Trin Miller) on sairastanut bipolaarista mielialahäiriötä jo pitkään, ja joutunut sairaalahoitoon mentyään selvästi huonompaan kuntoon. Elokuvan alussa perhe saa tiedon, että Leslie on menehtynyt.

Leslien vanhemmat Abigail (Ann Dowd) ja Jack (Frank Langella) syyttävät tyttärensä kuolemasta Beniä ja tämän yhdessä vaimonsa kanssa valitsemaa elämäntapaa luonnon armoilla. Vanhemmat järjestävät Leslielle mahtipontiset hautajaiset vastoin tyttären buddhalaista vakaumusta ja kieltävät Beniä lapsineen tulemasta niihin pidätyksen uhalla. Elokuvassa käsiteltävät teemat kiertyvät road-trip -tarinan ympärille, kun Ben lapsineen päättää appivanhempiaan uhmaten lähteä toteuttamaan Leslien viimeiset toiveet.

Elokuva on luokiteltu draamakomediaksi, mutta sellaiseksi se on kyllä melkoisen painava (ks. otsikko). Leslien vanhemmat ovat American dream -eetoksen materialistisia ilmentymiä lukaaleineen, tonttinsa hehtaareineen ja kalliine autoineen – selkeästi kapitalismin voittajapuolella. Lisäksi heidän arvomaailmaansa linkittyy tiiviisti amerikkalaiset republikaaniarvot turvallisuuskäsityksineen: raha, aseet ja poliisivaltio. Elokuvan draama rakentuu Benin ja Leslien sekä Leslien vanhempien arvomaailmojen välisten ristiriitojen käsittelystä. On ilmiömäistä, miten elokuvassa kyetään välttämään oikean ja väärän suora osoittaminen näiden välillä.

Mielenkiintoista onkin, miten ohjaaja saa elokuvassa kuorittua esiin ihmiset heidän arvojensa alta. Appivanhemmat eivät näyttäydy (ainoastaan) rahanhimoisina monstereina, vaan lopulta lapsenlapsiaan syvästi rakastavina isovanhempina, jotka ovat kamppailleet oman ja tyttärensä elämänvalintojen välisessä ristivedossa.

Vaikka Benin perheen 18-vuotias esikoinen Bodevan vaihtelee näkemystään marxismin ja maolaisuuden välillä, heidän elämäntyylinsä perustuu muulle kuin poliittisille arvoille: irrottautumisessa muusta yhteiskunnasta on ennemminkin kyse tarpeesta luoda itse oman elämänsä säännöt. Eläminen luonnossa on boheemista kaukana, hyvin järjestelmällistä ja säänneltyä kotikouluineen ja musiikkihetkineen. Ehkä elämäntyylin ylläpitäminen on synnyttänyt voimakasta ankaruutta, koska se on perustunut muun maailman järjestyksen vastustamiselle?

Ben koettaa kasvattaa lapsistaan riippumattomia, itsenäisesti ajattelevia, ”vapaita”, mutta valtaväestön maailmassa lapset ovat kuin vankilassa: eristyksissä muista ihmisistä sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti. Yksi lasten keino selviytyä ulkomaailmassa on valehtelu – tekeytyminen uskovaiseksi tai kertoilu äidistä huippusalaisena agenttina. “Unless it comes out of a fucking book, I don’t know anything about anything!”, Bodevan huutaa isälleen.

Paradoksaalisesti draamakomedian huvittavimpia kohtauksia elokuvassa tarjoileekin perheen täysin huumorintajuton esikoinen Bodevan (George MacKay). Kun tämä polvistuu leirintäalueella vasta tapaamansa tytön eteen kosiakseen, alkaa kauhunsekaisesti naurattaa. Bodevanin kirkasotsaisuus on niin sydäntä särkevää, että nauraminen sille tekee kipeää.

Yritän koko ajan kaivautua elokuvan pintatasoa syvemmälle, pohtia, pohtia ja pohtia, mikä se ristiriidan ydin on, mutta ehkä siihen ei ole mitään vastausta edes itse elokuvassa. Tällä kertaa täytyy varmaan laittaa sähköpostia kriitikko Kalle Kinnuselle. Tämä on vähän inhottava tunne, kuule.

Inhimillisen tason elokuvaan tuo lasten läsnäolo ja asioiden käsittely kasvatuskysymysten kautta. Mikä lopulta on eettistä? Miten rakennetaan hyvää tulevaisuutta? Elokuva ei osoita katsojaa olemaan kenenkään puolella, ennemminkin se kuuluu kysyvän, missä määrin ihmisillä on oikeus omiin elämänvalintoihinsa ja -arvoihinsa, ja minkä kustannuksella?

Elokuva on pinnaltaan siloteltu, ja tietyt asiat vaikuttavat liian helpoilta ollakseen realistisia. Silti se onnistuu näyttämään ihmisistä jotain hyvin todellista, vaikka tieltä on siivottu pois tosielämän materialistisia sotkuja. Ihmiset sen sijaan ovat sotkuisia, eikä sankariksi ole elokuvassa oikein kenestäkään.

Mukaansa tempaava ristiriitainen tarina, jonka loppuratkaisu on idyllinen kompromissi – olkaa hyvät. Viimeisessä kuvassa hiljaisen aamiaisen äärellä viivytään helpotuksenomaisesti vähän liian pitkään… ennen kuin taas alkaa joku leppoistettu moderni amerikkalaisrallatus. Tällä kertaa ymmärrän, että sen tarkoituksena on viestiä, kuinka he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Voi herran jumala.

Elokuvan voi vuokrata 3,50 euron hintaan Elisa Viihteestä, sieltä löytyy muutenkin tosi paljon harvinaisempia elokuvia. Tämä ei ollut kaupallinen yhteistyö – vielä!

EDIT: Huomio, kiitos lukijan vinkin, Captain Fantastic tulee nähtäväksi Yle Areenaan taas 28.2.2020 eli tasan kuukauden päästä! Täältä kytikselle: https://areena.yle.fi/1-3818452

Esko Valtaoja sanoi, ettei usko itsereflektioon

Päätin aloittaa blogin kirjoittamisen. Millä muillakaan sanoin blogin kirjoittamisen voisi aloittaa? Oikeasti kirjoituksiani ei viimeisen vuoden aikana ole hyväksytty mihinkään (no okei, yrityksiä oli vain kaksi), niin ajattelin, että minun on hyväksyttävä edes itse ne omat tekstit. Ja julkaista ne.

Musiikista ja muusta. Se tarkoittaa oikeastaan, että kirjoitan mistä huvittaa. Usein se liittyy ääniin, tuppaan kiihtymään värähtelystä ilmassa. Olen intohimoinen elokuvamusiikin ja -äänimaailman havainnoija, ja esimerkiksi kenkien kopinat elokuvissa on minusta aiheena loputon ajatuksia kirvoittava lähde. Lisäksi kuuntelen valtoimenaan pop- ja rock-musiikkia.

Nämä nettisivut ovat aivan kesken vielä, mutta luin, että menestyjät tekevät nopeasti isoja päätöksiä ja muuttavat niitä lennosta.

Olen tehnyt sittemmin musiikkitoimittajan töitä. Toimitin viime vuonna Klasari2080-nimistä nykyklassisen musiikin ohjelmaa Radio Helsingissä. Toimittaa on muuten sana, jota ainakin synnyinkaupungissani Kemissä käytetään hössöttämisestä, kuten että ”sekin se on aina toimittamassa jotakin”. Niin se on nyt ammattini. Jokaiseen klasarijaksoon minulla olisi ollut materiaalia vaikka esseeksi asti. Varsinkin ohjelmanteon alussa menin studioon kahdeksan sivun pohdinta-arsenaalin kanssa. Sitten lähetyksessä huomasin, että ehdin sanoa papereistani ehkä kaksi sanaa, ja ajattelin, etten ikinä kykene työntämään sitä paskaa takaisin siihen hevoseen.

Mutta muutoin: lempikarkkini on Dumle ja lempiteeni Earl Grey ja olen tullut siihen tulokseen, että tulevaisuuden kumppanini ei ainakaan löydy Tinderistä.

Haluan kirjoittaa julkisesti ihan vain siksi, että haluan kirjoittaa julkisesti. Mikä on muuten suomennos sanalle intention? Aie, aikomus, tavoitteellisuus… Sanakirjan mukaan se meinaa myös meininkiä. Niin sitä kaipaan kirjoittamiseeni. En innostu keskustelusta sosiaalisessa mediassa; twitter on mielestäni digitalisoitunut helvetti. Sen sijaan sähköpostia tykkään lähetellä koska olen kai henkisesti eläkeläinen. Tosin monet eläkeläisethän viihtyvät facebook-mittelöissä. Minä en.  

Tykkään kirjoittaa elokuvista, joita näen, ja kaiken maailman asioista, joita luen lehdistä. Kuten esimerkiksi siitä, kun Esko Valtaoja sanoi Hesarissa viime joulun aikaan, ettei usko itsereflektioon. Olin ihan että WHAT MITÄ WHAT ESKO?!?!?!?! ja sitten laitoin Eskolle sähköpostia juuri. Kysyin, mitä hän itsereflektiolla tarkoitti. Terapiasukupolven edustajalle tällainen kommentti on nimittäin kiihottava. En ole vielä saanut Eskolta vastausta, mutta kunnes hän toisin selventää, tulkitsen niin, että itsereflektion sijaan on parempi tehdä. (Hassua, että tässä kasuaalisti juttelen “Eskosta”, mutta sähköpostissa teitittelin häntä.)

Mutta siis kirjoittaminen tuntuu paljon vaikeammalta, kuin mitä päässään ajatellessa ajattelisi. Vaikka ajattelisi ajatuksiaan ihan oikeina sanoina, esittää asiat mielessään sanoina, kirjoittaessa sanoja alkaa kahmia ihme suuntiin. Kirjoittaessani ajattelen, että ne ajattelemani ajatukset eivät enää riitä. Kuin yrittäisi haarukalla laittaa jotain limaista liejua neliön muotoiseen laatikkoon.

Haluan kirjoittaa, koska haluan treenata sitä. Päiväkirjan pitäminen tuntuu lopulta vain emotionaalisen kuonansa yrjöämiseltä omille silmille. Pidemmän päälle se ei tunnu vievän mihinkään. Ehkä siitä Eskokin puhui.

Harrastan lavarunoilloissa käymistä. Joskus lausun omia runoja, olen laulanutkin. Olen huomannut, etteivät runoni ole kärkikastia, vaan jotain keskitasoa. Niiden pitäisi olla rujompia ja rehellisempiä, ja minun pitäisi olla yksinkertaisesti parempi kirjoittaja. Haluaisin olla tosi hyvä. Jos olisin Sally Rooney, olisin kirjoittanut Keskusteluja ystävien kesken (2017). Mutta Sally ehti ensin ja hän on muutenkin ihan eri ihminen.

Vastikään katsoin Yle Areenasta Matt Rossin ohjaaman Captain Fantasticin (2016), mutta en voi vielä kirjoittaa siitä. Tapanani on haudutella ja muhitella. Varmaan siksi kärsin ummetuksesta. Mutta lupaan kirjoittaa siitä heti huomenna. Ihan varmasti. En kyllä tiedä, kuka lupaustani kaipaa.

Olen muuten aina ollut rakastunut ajatusviivoihin. Joten lukija, jos palaat – sinua on varoitettu. 

Mutta tervetuloa, sie. Voit jättää kommentteja. Jos aiot olla ilkeä, niin mene vessaan 59 minuutiksi ja tuijota itseäsi peilistä. Jos senkin jälkeen haluat olla ilkeä, kirjoita ajatuksesi paperille ja lähetä se osoitteeseen Donald Trump, Washington D.C., USA. Minulle voit lähettää perusteltua kritiikkiä sähköpostiin, se on anne.t.teikari@gmail.com. Katsotaan, mitä tästä vielä tulee.

Yksi blogikirjoitus ainakin!